USKOMATONTA RUOKAA

Ei ole parempaa kuin hyvät, yksinkertaisesti valmistetut kalaruuat. Viikonvaihteessa olin kavereiden luona Hesassa, ja kimpassa valmistimme yksinkertaisista perusaineksista - perunasta ja koneperatusta pikkuahvenesta - uskomattomat herkut. Mutta onnistumisessa on riskinsä.

Alkupalana oli tuorelohisiivut, verigreipillä piristettynä. Tuo hieman erikoisempi sitrushedelmä laittoi aika hyvän biisin soimaan kitalakikaiuttimista.

Keiton suhteen olin epäluuloinen. Sosekeitot tuovat mieleen vauvanruuan, ja pehmeät pikkuyrjöt, joita kylläiset nassulit röyhtäilevät läikiksi sängyn päälle. Perunasosekeitto ei siis paljoa lupaillut. Mutta kun se haudutettiin lähes makeaksi muiden hyvien juuresten kanssa, ja viritettiin lopuksi halkaistun vaniljatangon avulla - niin johan kolme urosta lauloi ylistystä ja lapioi vauvanruokaa kupista.

Koko tämän jutun tavoitteena on päästä kertomaan ahventen laittamisesta - sekä niiden mausta. Kyseessä on varmaan joku kirjoittamisen allegoria, mutta sen tietää vain se joka oli tuolloin paikalla, ja näki kuinka ihme tehtiin: valurautapannulla ja pelkässä suolassa. Tuollaiset isomman katkaravun kokoiset peratut pikkuahvenet kuivataan ensin huolellisesti, todella huolellisesti valkoisten pyyhkeiden sisällä. Neste on pyyhittävä kaloista pois, sillä paistettaessa juuri neste kuumenee nopeiten, ja se kypsyttää kalan liian aikaisin.

Vaikka itse olen mieluiten nauttinut madetta, kuhaa, haukea ja muikkua täysin ilman suolaa, niin nyt suola jäi raikkaasti kalan pintaan, eikä läpisuolannut sitä pilalle. Kaikki oli siis tuon paistamisen ansiota.

Tietysti pikkuahvenissa on selkäruotonsa, mutta niiden näpräily ja maistelu on aivan luontevaa siinä kun jutellaan. Minulla tosin meni ruoto kurkkuun mutta mitäs siitä. Pääasia on näin laitettujen ahventen maku, se on vilpitön.

RÖYHKÄN SANELUKONEKERTOJA

Perjantaina ajelimme kohti Oriveden kirjoittajatapaamista Jurin mustalla Saabilla, Röyhkä soi ja kassissa oli luettuna uusi Röyhkän Avec.

Kaverit autossa olivat ihan luotettavia. Mutta Röyhkä oli romaaninsa loppupuolelle hahmottanut varsin tylyn, vihaa uhkuvan nuoren goottihahmoisen kirjoittajan. Hänet täytyy ottaa esille, koska se kuinka harrastajakirjoittaja romaaneissa esitetään on aina kiinnostavaa. Tätä nuorta miestä sanoisin Totaalimustaksi - eräänlaiseksi totaalikieltäytyjän goottiversioksi.

Totaalimusta oli kirjoittanut paksun romaanin nimeltä Tuho. Se on oleva hänen ainoa ja viimeinen tekstinsä. Mutta sen seuraukset olisivat mullistavat. Se johtaisi puhdistuksiin, joissa koko dementoitunut ihmiskunta hävitettäsiin. Tietysti tuollaisiin, varsin tavanomaisiin tuhofantasioihin kuuluu se, että romaanissa olisi myös pommien sekä bioaseiden valmistusohjeita (romaani on sika, jolle voi syöttää vaikka mitä). Tavallisia filmeistä tuttuja tuho-unelmia siis. Kiinnostavaa hommassa on se, että kyseessä on romaani eikä filmi. Ja unelma siitä että kirjoittaminen voisi vaikuttaa niin paljon.

Romaanissaan Röyhkä luo aika vaikuttavan kuvan tuosta Totaalimustasta. Kuinka tämä istuskelee luksushuvilalla vastapäätä keski-ikäistä mieskertojaa, ja halveksii tätä koko lahjakkaan vihansa voimalla.

Röyhkän Avec on toinen nimi muusalle, toiveiden kuvalle. Aika hienosti sitä teemaa on kehitelty. Hesarin kehuissa sanottiin, että kerronta tässä Röyhkän uudessa romaanissa on hienoa tajunnanvirtaa - tai vapaata epäsuoraa kerrontaa. Täytyy sanoa, että minusta teksti kuulosti pikemminkin ääneen puhutulta - ikäänkuin romaani olisi tehty sanelukoneella.

Eihän se mikään synti ole, sanelukoneen käyttö. Minun piti kysyä tätä itse kirjailijalta Orivedellä, mutta just silloin jouduinkin eri porukkaan ja Röyhkältä jäi kysymättä.

RUNOILIJA SYNNYTTÄÄ PÄÄ ALASPÄIN

Onkohan Panu Tuomella, aitona mystikkona, julkisen eli eksoterisen runouden lisäksi myös salainen eli esoteerinen runousoppi. ”Vaaleanpunainen ilmestyskirja” on julkinen kirja ilmestyksestä.

Mystinen lukusarja 666 toistuu siinä eri muodoissaan, ja on selvää että yksikään runoelman säkeistöstä ei tee poikkeusta vaan jokainen säkeistö on kuuden säkeen mittainen. Preludium on kuuden kuuden säkeistön mittainen kokonaisuus. Laskematta jää tällä kertaa onko varsinainen ”Vaaleanpunainen ilmestyskirja” kuuden runon, kuuden säkeistön kuuden säkeen kokonaisuus.

Panu Tuomi itse tuntuu olevan eräänlainen ilmestyskirjan lepakko, joka synnyttää ylösalaista kuvastoaan pää alaspäin. Se on kirjoittajan mystinen työskentelyasento: pää alaspäin roikkuen ideat työntyvät maailmaan kuin vauvat suupieliä repien.

ja missä
yksikään sana
ei kasva,
siellä kuuraiset
sirppimme hiljaa
leikkaavat

nimettömän
kirpeää viljaa;
jos maa on
rouhittu säkeellä,
tiedä että
aurani kyntää tähtiä.

Taitaa olla yö, ja lepakkorunoilija on mennyt työmaalleen, sinne esoteerisille alueille, sinne missä yksikään sana ei kasva, sinne keräämään runoutta. Siellä on runoilijapapin rituaalinen paikka pimeinä aikoina:

tämä on
vaaleanpunainen
ilmestyskirja,
kun sarastus ja
varjo vaihtavat
paikkaa

Säkeistömystiikan sijaan kiinnostavammalta tuntuu se, kuinka Tuomella säkeistöt jatkuvat, katkoksen jälkeen. Rytmi syntyy lyhyen säkeen pudottelusta. Väliin Ilmestyskirjassa tosin lasketellaan menemään varsin kevyttä vaaleanpunaista kertomusta; lauseiden syvyydet katoavat, tarina nytkähtelee kuin unia näkevän lepakon raajat. Kummallisen kevyt tarinan pudottelu työntyy mystiseen runoelmaan. Ehkä siihen kätkeytyy jotain salattua ja huomaamatonta, en ole vielä lukenut teosta kuuteen kertaan..

VUOSI 1975 JA TUOMIOISTUINTEN HENKI

”Kenen joukoissa seisot” aikakausi ei ollut vain radikaalia kapitalismikritiikkiä ja harmitonta laulelua. Minä olin nuori lukiolainen, mutta muistan kyllä kuinka edistyksellisten kirjoittajapiirien keskusteluun sekoittui myös tuomioistuinten henki. Kirjoittajapiireissä annettiin tuomioita siitä onnistuiko teos olemaan tarpeeksi edistyksellinen, vai onko tekstissä vielä porvarillisia lastentauteja. Kuka tietää kuinka monelle silloiselle kirjoittajalle nuo piirien tuomiot merkitsivät epäonnistumisen sinettiä, haaveista luopumista ja leipätyöhön alistumista.

Minulle 70 –luvun loppu oli antoisia filosofisia keskusteluryhmiä, on vaikea tajuta kuinka se oli mahdollista mutta samoihin ryhmiin sekoittui kirjallisten tuomioistuinten henki.

Tuon ajan huipentuma ja loppu oli vuonna 1975, kun taistolaisen liikkeen lippurunoilija Matti Rossi ilmiantoi unkarilaisen kirjailijan Denes Kissin neuvostovastaisen mielipiteen esittämisestä. Eilen kirjoittajien tutkijaseminaarissamme Denes Kiss kertoi omalta kannaltaan tuosta ”kenen joukoissa seisot” aikakaudesta. Hän kuvaa tapahtunutta hieman koomisesti. Tapaamisessa suomalaisten kirjailijoiden kanssa aiheeksi oli noussut talvisota. Kiss, yrittäessään saada selvää suomalaisten keskustelusta ja kuullessaan sanan ”fasismi” kysyi että kummasta fasismista oli kyse – mustasta vai punaisesta. Ja siitäkös äläkkä syntyi.

Lentäessään takaisin Budabestiin hän luuli vielä, että kyseessä oli vain intensiivinen keskustelu, eikä hän aavistanutkaan että saman koneen postisäkissä oli Unkarin Kirjailijaliitolle osoitettu ilmianto. Kiss oli syyllistynyt pahimpaan tekoon, mitä kommunistisen maan kirjailija saattaa tehdä; fasismin ja stalinismin rinnastamiseen. Dramaattisiin mittoihin paisunut episodi päättyi aikanaan siihen, että Kekkonen puuttui asioihin, eikä Kiss päinvastaisista huhuista huolimatta tällä kertaa joutunut vankilaan.

Tuolloin 1975 Kiss oli päässyt Suomeen ikään kuin palkintona siitä, että vastahankainen kirjailija oli viimeinkin oppinut kuuliaiseksi. Hän oli saanut juuri Jozsef Attila –palkinnon Unkarissa. Palkinto myönnettiin yleensä puolueuskolliselle kirjailijalle uran alkuvaiheessa. Kiss oli julkaissut jo kymmenen teosta ja viimein hän oli saanut mitalinsa, tosin vain kolmannen luokan maininnan. Sekä matkan Suomeen.

Nuorena, nousevana kirjailijana ja yliopisto-opiskelijana Budabestissa 1956 kansannousun aikaan Kiss oli kirjoittanut runon ylistykseksi Unkarin kansalle, joka oli noussut vastustamaan neuvostomiehitystä. Sitä luettiin kansankokouksissa, eikä Kiss edes tiennyt kuka vei runon julkaistavaksi sanomalehteen. Myöhemmin vankilassa hän tutustui mieheen joka oli esittänyt Kissin runoa eri tilaisuuksissa kaikkiaan 27 kertaa. Runon seuraukset merkitsivät Kissin tulevaisuuden murskautumista; hänet erotettiin yliopistosta, vankila ja työleirivuosien jälkeen häntä ei hyväksytty minnekään opiskelemaan. Sekatyömiehestä hän pääsi vähitellen toimittajaksi, koska kansan keskuudessa hänellä oli legendaarinen maine ja siksi hän sai myöhemmin kirjojaan julki. Unkarilainen kommunismi ei tainnut olla aivan niin tiukkaa kuin suomalaiset olettivat.

Sitten tuli Suomen matka, ja rupatellessaan pomonsa, Nepszava –lehden kulttuuriosaston päällikön kanssa puhein soi, pomo kuunteli hetken, paiskasi puhelimen kiinni ja kysyi hiljaisella äänellä ”Denes mitä sinä olet tehnyt Suomessa.”.

ANNA ITSELLESI EDES JOSKUS ANTEEKSI

Köyhää tekstiä ! Sitä ei itse huomaa, ei ennen kuin kuvittelee jonkun toisen huomaavan sen - ja sitten hävettää. Tällähetkellä minua harmittaa se, etten ole vieläkään onnistunut kirjoittamaan filosofisesti vakuuttavaa artikkelia mistään asiasta, en koskaan, vaikka yli kymmenen vuotta olen harjoitellut. Ja taas yritän.

Moni kirjoittajia tuomitsee itsensä, masentuu ja luovuttaa ennen aikojaan.

Hämmästyttävä määrä kirjoittajia tuomitsee itsensä siksi että he kirjoittavat joskus köyhästi. Että heidän tekstinsä ei tee toivottua vaikutusta, että heiltä asiat jäävät puolinaisiksi, että he eivät osaa valita oivaltavaa aihetta, että he eivät pysty muuttamaan tekstiään. Sitten he käyvät rankaisemaan itseään...

Sen sijaan, että he olisivat antaneet virheet anteeksi, niin että voivat sydän keveänä tehdä jotain hyvää.

Muistan vuosia sitten meilit erään kirjoittajan kanssa. Hänellä oli kaksi romaanikäsikirjoitusta ikäänkuin syntitaakkana, eikä hän siksi voinut aloittaa kolmatta, sen hyvän kirjoittamista.

Vaihdeltiin meilejä, ja sain vaikutelman, että kirjoittaja ei tosiaan ollut pystynyt antamaan itselleen anteeksi sitä että romaaneja ei oltu julkaistu. Niin ja sisimmässään kirjoittaja tiesikin, että niitä ei tuossa muodossa kannattaisikaan julkaista. Ja samalla kun hän tiesi tämän, hänellä oli mielikuva millainen olisi se hyvä romaani.

Mitä siihen muuta sanomaan, kuin sen että anna itsellesi anteeksi se ettet vielä ole kirjoittanut hyvää romaania. Muistaakseni kehotin häntä vielä antamaan myös kustantajille anteeksi sen, että he eivät ole vielä huomanneet hänen potentiaalisia kykyjään.

Tuo pätee yhä. Älkää siis olko armottomia itseänne kohtaan !

MATKA ROMAANIN TAPAHTUMAPAIKALLE

Muistan erään itävaltalaisen, joka suunnitteli kesälomaretkeä Suomeen, ja halusi sitä ennen lukea suomalaista kirjallisuutta. Nyt tällaista voi katsoa paikkakuntakohtaisesti. Eräs saksalainen kustantaja avasi verkkosivuilleen hakukoneen, josta voi katsoa romaaneja ja muistelmia, jotka sijoittuvat paikkakunnalle, jossa aiot käydä.

Onko tässä syntynyt alueellisen, regionaalisen, etnisen kirjallisuuden hakukone? Ei, vaan kliseekone, joka hakee aivan väärällä tavalla romaanien maailmalle todellisuusvastinetta.

Tämä paljastuu siitä, että hakukoneen mukaan Suomi on pääasiassa Arto Paasilinnan kartoittama maa - suurin osa suomalaisista paikkakunnista (Ranua, Posio, Sodankylä, Turku, Jyväskylä ym.) ovat Jäniksen vuoden tai jonkun muun Paasilinnan romaanissa mainittuja paikkoja.

Tosin tuonne hakukoneelle voi tarjota tietoja - ehkä joku matkailun edistämiskeskus voisi pikkusummalla tukea kirjallisuuden opiskelijoitamme jotka seilvittäisivät kuinka saksannetussa kirjallisuudessamme on oikeita paikkakuntakuvauksia.

Joycen Dublin tai Döblinin Berliini ovat ylivertaisesti kuvattuja kaupunkeja, ja Sillanpään hämeen maalaisilmapiiri on myös mahtava. Tuurin Pohjanmaa ei kuulu minulle vaikka paikkakunnat olisivat samoja, läheisemmäksi koen Mellerin Pohjanmaan.

Mikrohistoria pitäisi myös saada matkailulukemistoon, kuten Rislakin raporttiromaani Jämsän veriteoista kansalaissodassa. Minun lempparini oli pitkään englanninkielinen tutkimus erään kreikkalaisen pikkukylän pääsiäisenvietosta 60-luvulla. Siinä kuvattiin ruuanvalmistus, teurastukset, siivoukset työt ja pääsiäisyön valvominen tavalliste ukkojen ja akkojen kautta.

Vahinko että kirja katosi, ja kuukausi kreikkalaisessa kylässä on jäänyt haaveeksi.

MITÄ KATOSI, KUN OTIN KUVIA

Muistoista katosi sitten, kuin deletoituna, tallin seinä kotipuolesta sekä vintiltä oikeanpuoleinen sivukainen. Katosivat koska valokuvasin niitä.

Tuo tallin sisäseinän laudoituksen vivahteikkuus oli uskomaton. Siihen isäni oli nakuttanut useiden vuosikymmeninen vivahteet. Aivan kuin entiset emännät räsymattoa kutoessaan louskuttivat vanhojen vaatteiden kertomuksen pirtaansa, samoin isä teki laudan kanssa - koska isä käytti aina purkulautaa. Nykyään sanoisin että intertekstuaalisista syistä.

Seinässä oli muutamia papalta perittyjä lautoja; sotien jälkeisen puupulan takia moneen kertaan kierrätettyjä. Siinä oli osuuskauppaväen talkoissa Kauppakunnan seinään naulattua lautaa kaukaa 20-luvulta, siinä oli vajaakanttista - joka kertoo, että se on peräsisin kuuskytluvun pikkuropsista joka oli Levijoen kenttäsahalla itse sahattua ja taapeloitua. Punamullalla käsitellyissä laudoissa on hampaanjälkiä, 70 -luvulla tallissa majaansa pitäneiden lampaiden jäljiltä, koska ne järsivät seiniä talvella. Kulmassa on vielä vanha ruotokuvioon naulattu ovi, tuntematon, kulunut mutta erittäin huolella tehty ovi, josta yhä voi astua menneisyyteen.

Tuo seinä on vielä nähtävissä, mutta kun otin siitä digikuvan, ja ihan tuon laudoituksen kauneuden vuoksi laitoin sen taustakuvakseni, niin samalla huomasin että tuo kaukana, kaukana oleva talli itse alkoi deletoitua. Minulla on nyt taustakuva, mutta ei lainkaan mielikuvaa tallista.

Vielä pahemmin kävi sivukaiselle, sellaiselle joka on kaikkien pohjalaispoikien muistoissa, ja joka on läsnä Mellerin runoissa sarjakuvien lukupaikkana. Minä menin kurkistamaan sivukaiseen digikameran kanssa ja räpsäytin kymmenkunta tuhoavaa laukausta. Koska käytin salamaa niin parempi on puhua räjähdysaineista. Kuvat olivat hirveitä ja brutaaleja, ne olivat räjäyttäneet koko sivukaistunnelman taivaan tuuliin.

Menee jonkin aikaa että paikat unohtavat mitä olen tehnyt niille.

HAAMUT VAINOAVAT MYÖS KRIITIKKOA

Huomasin, että muillakin kirjoittamatta jääneillä kuin vain sivulauseissa surmatuilla, tai syrjään työnnetyillä tarinan rönsyillä on kumma halu palata vielä uudestaan tekstiin. Se, mitä ei tällä kertaa tule sanotuksi alkaa vaatia revanssia yleensäkin. Jos keskustelussa jää jotain sanomatta niin se asia tulee mieleen myöhemmin, alkaa siinä selostaa ja jankata kuin itsepäinen.

Ja kritiikkien suhteen on sama. Kritiikin kirjoittanut ihminen puhuu useimmiten siitä asiasta joka ei mahtunut kritiikkiin. Minulla on kritiikkikurssi menossa verkossa, arvostelijoiden liiton kurssi jossa on kriitikoita kaikilta taiteen aloilta. Ja kiinnostavimmalta vaikutti näkökulmatehtävä, jossa kukin pohtii oman kritiikkinsä näkökulmaa. Minusta tuntuu että se tehtävä oli siksi niin hyvä, että kriitikko pääsi siinä omien haamujensa kanssa keskustelemaan, eli ne kritiikistä pois jääneet asiat sanoivat sanottavansa.

En usko että tavallinen lukijakaan välttää näitä haamuja. Ne ovat mielikuvia joskus luetuissa kirjoissa olevista vaikuttavista kohdista, ne kulkevat kanssasi, vaikuttavat sinuun, mutta jos menet ja etsit sen kirjasta niin siellä ei ole kuin surkea varjo siitä mahtavasta mielikuvasta jonka tuo kohtaus on luonut mieleesi.

Niin, yritin puhua haamuista hieman samalla tavalla kuin Ibsen, joka nimesi torjutut ja pinnan alta esiin pyrkivät asiat haamuiksi.

TARINASTA ULOS JÄÄNEILLÄ ON ASIAA

Pirjo Hassinen kertoi valmistumassa olevasta romaanistaan; lähtökohtana ovat "sivulauseissa surmatut". Dekkareiden ja poliisisarjojen fiktiiviset oheisuhrit saavat huomiota vain sivulauseen verran. Nämä kuolleet toivovat että joku helpottaisi heidän kohtaloaan ja antaisi myös heille sen tuskan ja surun joka kuolleille kuuluu.

Tuo taitaa tosin olla minun tapani luonnehtia asiaa. Kyse oli vierailuluennosta jossa Pirjo kertoi kirjoittamisesta, ja minä yritin tehdä kirjoittamisen teoriaan painottuneita kysymyksiä.

Sivulauseissa surmatut tarvitsevat äänen. Entä tekeekö kukaan oikeutta tarinan varjoille, karsituille juonenpätkille, hylätyille tapahtumille ja poistetuille henkilöille? Kirjoittamisen tilanne on valinnan tilanne, jossa kehitellään ja valitaan - ja aina valittava se oikea, tai siis se joka vähitellen rakentuu oikeaksi. Pirjo innostui silminnähden kysymyksestä, ja hänellä oli siihen selvä vastaus:

"Et voi olla kaikkien kanssa, sun on valittava se yksi ja luotettava siihen että hän on se oikea". Sitten hän jatkoi, että harrastaja on usein epävarma tässä tilanteessa. Mahdollisuuksia on niin paljon.

Niinpä, ajattelen, jos kirjoittaja tekee väärän valinnan, niin se kirjoittamattomaksi jäänyt mahdollisuus, silloin kun se on vahva, niin se vainoaa kuitenkin koko ajan mukana, ja juuri tuo valitsematta jäänyt haamu varmistaa, että teksti epäonnistuu.

On tarinoita joiden seurana on haamu, joka valituksen kuulee vain kirjoittaja.

KUN SANA ASETTUU PAIKALLEEN

Joskus tuntuu siltä että oman tekstin parantelusta voisi tulla jopa elämäntehtävä. Pieni hiominen, hellävarainen sanojen oikeille paikoilleen laittaminen - sinne tänne juoksentelevalle sielulle se olisi sopivaa hartauden harjoittamista.

Kirjoittajat suhtautuvat kirjoituksen viimeistelyyn liian teknisesti - ei liene sattumaa että puhutaan hiomisesta, kirjoittajalle itselleen tylsästä pinnan parantelusta. Silloin kynä muuttuu hiomalaikaksi.

Mutta eikö pelastusta tarvittaisi kipeimmin juuri tuollaisten tekojen uudistamiseen. Jo kirjoitetun pariin voisi teknisen hiomisasenteen sijaan palata kuin rukousnauhaa kosketellen. Tässä yhteydessä on syytä käyttää sanaa pelastus, koska eräs rabbi kuulemma sanoi kerran:

"Rauhan valtakunnan pystyttämiseksi ei tarvitse aloittaa täysin uutta maailmaa, riittää että siirretään vain hiukan tätä kuppia tai tuota tainta tai tätä kiveä, ja siten kaikkia asioita. Mutta tämä HIUKAN on niin vaikea, että sen toteuttamiseksi on välttämätöntä että saapuu Messias."

Kuka kuvittelee, että voisi asettaa sanaa täydellisesti oikein. Koska saattaahan olla, että sanan asettaminen täsmälleen oikeaan paikkaan merkitsisi sitä että maailma loksahtaisi onnelliseen asentoon, ja ovi paratiisiin paluu olisi avattu.

Ehkä joku armoitettu uudelleenkirjoittaja on jotain sellaista kokenutkin.

TOIMITTAJA EI KUUNTELE PUHETTA (2)

Filosofit ovat jo pitkään valittaneet sitä, että medialle on ihan turha puhua: se ei ymmärrä , ja se yleistajuisuuden nimissä sensuroi kielen. En usko että tämä johtuu filosofien herkkänahkaisesta elitismistä vaan siitä että filosofin työ on nimenomaan epäillä kaikkea sitä mitä esitetään itsestääselvänä. Toimittajien rutiiniksi on tullut aika tyly kielen mankelointi, ja sitä on syytä ruotia.

Tällainen kielimankeli oli tänään taas päivittäisessä latistamistyössään, kun Hesarin kulttuurisivuilla haastateltiin Dave Lindholmia valtionpalkinnon johdosta. Siis Dave, joka on rocklyriikkaan tuonut aivan uskomattomia puhekielen aksentteja, sellaisia jotka pelkästään kirjoitettunakin latistuvat - puhumattakaan siitä millaiseksi Daven kieli mankeloitui rutiinihaastattelussa. Kuunnelkaa mielessänne taustalle Daven puhetta, ja verratkaa tähän:

"Ihan hyvältä palkinto tuntuu - saa maksettua velkoja - mutta eipä tätä duunia ole palkintojen takia tehty, vaan niin yksinkertaisesta syystä kuin rakkaudesta musiikkiin." (HS 11.3.06)

Näin siis vedetään rutiinilla! Puhujan ääni katosi ja käteen tarjottiin latteus. Ja tätä siis tarkoittaa se että media latistaa eri tavalla puhuvat kaikki samaan muottiin. Toisin sanoen toimittajarutiini tuottaa paitsi ajatuksellisia latteuksia, niin se huomaamatta sensuroi myös puhetapoja. Ovatko kaikki muut kuin filosofit jo tottuneet tällaiseen ?

MEDIAN LEPPYMÄTTÖN VIHA

On jo pitkään puhuttu siitä kuinka media tuottaa tapahtumia itse itselleen, haastattelee itseään, uutisoi omastaan, nostaa toimittaja-sankareita omilta palkkalistoiltaan.

Vähämäen Jussi julkaisi Megafonissa esitelmänsä jossa hän käsitteli systeemin tuottamaa intellekutellityyppiä: "toimittajatutkijoita" :
" Lyhyesti sanottuna markkinointi, mainonta ja journalismi voittavat kirjallisuuden ja filosofian. Niillä ei ole enää tarvetta analyyseille, jotka tulevat niiden ulkopuolelta, ... vaan ne kykenevät itse luomaan "tapahtuman"; journalismi riittää itselleen ja voi luoda tapahtuman itsestään."

Tuli mieleen, että itseriittoisuus tuleekin ilmi jo tuossa "toimittajatutkija" termissä, koska sen tutkijaminä voi keskittyä tutkimaan mediaa ja sen toimittajaminä taas haastattelemaan tutkijaa. Tätä puolestaan ei tule sekoittaa tutkivaan journalismiin ja esimerkiksi artikkeleihin jotka käsittelevät tulonjaon muuttumista Suomessa. Tuomo Pietiläinen palkittiin juuri juttusarjasta joka osoitti kuinka suurituloisten verotus on tippunut, kun suurin osa tuloista on pääomatuloja niin "heidän kohdallaan tasavero on jo olemassa."

Median itseriitoiset piirteet ovat toinen asia. Kyse ei ole vain juorutoimittajista, siinä hommassa ei olisi mitään mielenkiintoa. Mutta kyse on vallitsevasta ja järkyttävästä asiasta: se että media tuottaa tapahtumia itselleen "kertoo siitä vihasta mikä massamedialla on kaikkea sille itselleen vierasta kohtaan" kuten Vähämäki sanoo.

Ensin tuo puhe median vihasta itselleen vierasta kohtaan tuntui liiottelulta. Mutta oletteko huomanneet, kuinka media vihaa VAIKEATAJUISTA KIELTÄ. Ensin se määrittelee vaikeatajuisuuden kuten se itse tahtoo, ja sitten se pyhän vihan oikeuttamana typistää, listii, yksinkertaistaa, latistaa ja lynkkaa ajatteluun liittyvän vaivannäön.

Miten niin, saatat kysyä?

Esimerkiksi urheilukieli saa olla vaikeatajuista. Kuka ymmärtää mäkihypyn selostuksesta, kuinka ponnistuksen onnistumisen terminologia vastaa sitä yksinkertaista hyppyä mitä me katselemme.

Eikö tämä vaikeatajuista teoretisointia: yksinkertaista asiaa kuvataan niin että tavallinen ihminen ei sitä ymmärrä.

Mutta kyseessä onkin "toimittajahyppääjä".

NEUVO LAUSEEN KIROJA VASTAAN

En ole osannut ottaa copy paste -uhkaa vakavasti ! Olisiko joku todella niin ilkeä, että nappaisi minulta rivin kuin hiuksen niskasta: kätkisi se hirren rakoon tai kiven alle. Enpä usko, jos copy paskookin niin muistaako ennää minkä kiven alle kätki sen.

Varmahan ei tällaisissa turvallisuusasioissa koskaan voi olla. Esimerkiksi jos ryökäle on löytänyt oikein kivuliaasti toisiaan hankaavat lepän rungot, ja siihen väliin jos menee laittamaan lauseen oikein hinkattavaksi, niin niin, miten tässä kävisi - hulluksi tulisin, koska itse samalla tuskalla lausetta hinkkaisin.

Varmuuskopiot on paras keino, niitä kaikki suosittelevat ja se on paras suoja kopsuja vastaan. Jos nimittäin itse ehdit ottamaan ensimmäiset kopsut teksteistäsi, niin sen jälkeen muitten kopsut on voimattomia - se voima näet piilee aina siinä ensimmäisessä.

IHMEJUUSTOA JA IMPROVISOITUA HAMLETIA

Pääsin kerran maistamaan uskomatonta emmentaalia, eräs yliopistolainen mutta maalla, Uuraisilla päin, asuva mies tarjosi itse kypsytettyä emmentaalia. Ja paikoin se oli niin hyvää että sini- , puna- ja mustaleimojen sijaan sitä voi kutsua hopealeimaksi.

Jotenkin tämä tuli mieleen, kun olin perehtymässä kirjoitusimprovisaatioihin verkossa. Palasin tutuille Hamnet -esityksen sivuille, koska Shakespeare assosioituu minulla vanhaan juustoon tai toisinpäin.

Huomasin että Hamnet tekstiperformanssia esittäneillä irc -slangin virtuooseilla oli käytössään hyvät repertuaarit. Kirjoittaminen online ei ollutkaan täysin siinä tilanteessa suollettua tekstiä, vaan kirjoittajilla oli omat pravuurinsa ennalta valmiina, niin että sopivan hetken tullessa ne iskettiin repliikkinä esille. Spontaanit oivallukset tarvitsevat hieman apua ja ryyditystä, niin kuin pitääkin.

Mutta kerrotaan, että erään verkkoyhteyksen pätkimisen vuoksi epäonnistuneen Hamnet - performanssin lopussa eräs tuntematon virtuoosi otti tilan ja huipensi tapahtuneen täsmällisesti. Silloin ulkopuolinen ilmoitti ottavansa Hamletin aseman:

*** RosenKRNZ is now known as Hamlet
- 2B !2B the question
- Welcome lobber... the perf is cancelled
- Whether tis nobler to the mind
- So pls keep me posted on retry huh Producerf?
- To suffer the splits and lags That net is hair to
- u bet Tis a logoffing devoutly to be wished wondering wheres everybody

- Hamlet:u hv definitely got the idea
To lag, to split No more ...

Kaveri yhdistää Hamletin –monologin - jossa kuningashuoneen kriisi muuttuu kuolemankaipuuksi - verkko-esityksen kriisiin.

To be, or not to be, that is the question:
Whether 'tis nobler in the mind to suffer The
slings and arrows of outrageous fortune Or to
take arms against a sea of troubles
And by opposing end them. To die: to sleep. No
more; and by a sleep to say we end
The heart-ache and the thousand natural shocks
That flesh is heir to; 'tis a consummation
Devoutly to be wish'd. To die: to sleep.
(Hamlet, Act III, Scene 1)

Mutta takaisin juustoon. Sen kaverin juusto oli herkullista vain paikoin, siinä oli paljon pilallisia osia. Hän toi kellarista vastenmielisen harmaan ja homepintaisen möykyn, heitti sen sivuun, haki uuden ja kuori sen. Sitten hän leikkasi homeisia isoja lohkoja pois, sanoi että käyttää ne kuorrutuksiin. Mutta tarjolle laitetut palat olivat ihmeellisiä ja täynnä makua.

"Itse kypsyttetty emmental ei ole tasalaatuista" hän sanoi, "mutta eipä ole kaupan mustaleima enää kelvannut."

Myöntelen, kunnon mustaleima on menettäyt sielunsa viime vuosina. En usko että se johtuu vain suolan ja rasvan vähentämisestä. Hän väitti, että ongelma johtuu vain siitä että juustot eivät pääse kypsymään yli aikaisesti.

Niin, tämän kaverin harrastus on yksinkertainen. Hän ostaa kaupasta halvinta emmentaalia tarjouksista, putsaa ja hieman suolaa niitä, sekä rakentaa uudet kuoret kynttilän talista, kypsyttää niitä kellarissaan vuodenverran ennen kuin ottaa esille.

LOPPUUN SAATTAMISEN ELE

Kyse ei ole siitä että jaksaisit puurtaa niin kauan että kirjoitustyö on saatettu loppuun. Ei se niin tapahdu. Joku puurtaa pitkään ja loputtomasti aikaa sitten loppuun saatetun asian kanssa. Varoittavana esimerkkinä kerrotaan usein tarinaa siitä kuinka kävi kirjoittajalle, joka ei osannut lopettaa täsmälleen oikealla hetkellä, ei osannut tehdä lopetusta. Hän valmistelee sitä edelleen.

Lukija tarvitsee hyvän ja lukemisen työstä vapauttavan lopun. Ja miksei sama päde myös kirjoittajaan. Kun kirjoitat ja kohtaat arvaamattomia ja haudattuja tunteita. Omat kauheat voimat ja mielikuvitukseen naamioitunut halu hakeutua sinne minne on pääsy kielletty voisivat viedä sinut vaikka kuinka kauaksi. Mutta sinä pääset sieltä pois vain oikealla eleellä, vain oikealla hetkellä, vain tietyn teon kautta. Kun onnistut saattamaan sen päätökseen, niin silloin se hetki on täynnä loppuun saattamisen nautintoa.

Tänään ei mikään sujunut, mutta huomenna uskon että katharsis koskettaa myös minua.

KUN KALLIOT ALKAVAT ÄÄNNELLÄ

"Suurten jäämuodostumien järeät puikkorivit tuovat mieleen urkupillistön. Jääurut ovat hiljaisia ääneltään, mutta jääpuikoista moneen kertaan taittuva valo saa ne elämään." (Timo Nieminen, Yhteishyvä 3:2006).

Odotin parempaa! Vilkaiskaa tätä hakusanalla Hitonhaudan jääseinämä.

Jäämuodostumista kertovan jutun valokuvissa näkyi vaikuttavia, näin keväällä kallioille muodostuneita jääseinämiä. Timo Nieminen kirjoittaa yleensä hyvin luonnon ilmiöistä, mutta nyt tällaisen ihmeen edessä hänelle tulee mieleen vain urkupillistö. Tuossa tilanteessa olisi rohkeasti hiljennyttävä kuuntelemaan, olisi asetuttava jääpuikkojen taajuudelle.

Mutta ei, kertoja eksyy kuvailemaan valoa, ja toistamaan kömpelösti sitä minkä vieressä oleva kuva jo ilmaisee. Tosiaan, kuuntelemisen kuvaus olisi tehnyt jutusta hyvän.

Näin kun ajoittain bongailen luontojournalismia, niin hälyyttävältä tuntuu se kuuntelemisen vähyys ja visualisoiva kerronta. Mitättömät kielikuvat yleensä vain esittelevät verbaalia latteuttaan vieressä oleville, huikaiseville värikuville.

On yllättävää huomata, kuinka fantasiakirjoittajat rakastavat tällaisia jääseinämiä, Ursula leQuinista lähtien he näkevät jään ihmeellisyyden. Eräskin kirjoitti näin : "kun asetuin kuulostelemaan jättimäisten jääpuikkojen solinaa, tuntui kuin niiden ohesta olisi kuulunut matalampi ääni, kuin änkytys..."