MITÄ TYLYTYS -NOVELLISTIIKAN JÄLKEEN ?

Uusia novellejamme vaivaa rankkuuden rasite. Rankkaa tapahtumaa, tylytystä. J.H. Erkon raati sanoi ääneen sen, mikä on jo pitkään ollut luettavissa julkaisussa novellistiikassa ja harrastajien teksteissä:

"Ne esittelivät enemmän tai vähemmän rankan tilanteen, ikään kuin lööppijutun, mutta eivät edenneet itse tarinaan."

Hyvä kiteytys tuo "lööppijuttu" se ikäänkuin puhkaisee rankan näköisen ilmapallon. Rankkuus on myös siitä huono, että tylytys rajoittaa kieltä.

Meillä Teletoppareiden ryhmässä on juhlittu ja onniteltu Elisaa kisassa saadun kunniamaininnan vuoksi. Minä kommentoin blogissani Sukan kantapää ei ole kohdallaan -otsikolla erästä Elisan novellia, joka julkaistiin äskettäin Täytetyssä Näädässä.

UNELMA LEHDESTÄ JOKA AVAUTUU KUIN FRESKO

Selailin Carnival on the page, tutkimusta 1830 -luvulta ja painotuotteiden karnevaalimaisista alkuajoista (Isabelle Lehuu, löytzz eLibrarysta yliopistojen koneilta). Seuraava sitaatti sai minut unelmoimaan niin suuresta lehdestä, että sen aukeaman levittämiseen ei kaksi ihmistä riittäisi:

"Big Papers
There is a mania in the United States for papers of gigantic dimensions. It is said that one of our mammuth dailies is still to be enlargened to an unheard-of extent, to that it will require two boys, at least, to hold it for perusal !
New York Mirror, May 23.1835 "

Kuvittelen loikoilevani puutarhassa, on vappuaatto, ja kolmen hengen teatteriseurue avaa minulle lehden aukeamaksi, joka avautuu kuin fresko taivasta vasten. Lehden lukemistapa poikkeaisi täysin nykyisestä. Valtava aukeama muodostaisi yhden - kuvitetun - tarinan joka kuvailisi millainen oli eilinen päivä, kuinka maailma eteni aamusta iltaan. Hieman kuin luomiskertomus raamatullisessa kertomuksessa. Kuin Siktuksen kappelin kattomaalausta minä lukisin päivän aukeamaa.

(En spekuloi tässä miksi juuri "päivän aukeama" levittäisi minulle näkymän olemiseen, eikä pelkkiä selattavia yksityiskohtia päivän uutisvirrasta. )

Nyt tosin näen silmieni edessä päivän Hesarissa olleen kuvan Ilkka Juhani Takalo-Eskolan performansista, jossa hänen yllään on kirjoitettu lakana. Juuri noin lehti pitäisikin esittää, ei niin että lukija on kädet leveällä - vaan lehti itse levittää kätensä ja avautuu lukijalle.

MISSÄ ON OPETTAJA?

Kuinka jotkut osaavat kirjoittaa yleistajuisesti? Väsäsin Kiiltomatoon arvion kirjallisuuden tekijätutkimuksesta, ja eräs entinen oppilas pyysi keskustelupalstalla kertomaan mitä arviossa oikein sanottiin.

Olin jo hinkannut arviota selkeämpään suuntaan, kun Kiiltomadon päätoimittajakin piti tekstiä vaikeana. Pari viikkoa kirjoittamisen jälkeen luin uudestaan tekstiäni, ja karsin sitä entistä suoralinjaisemmaksi. Sillä jos esitys menee suoraan, niin muutamat käsitteet ja epätavalliset ajatuskuviot menevät siinä ohessa. Osaan, ainakin joskus, vetää mutkia suoraksi, usein kyllä niin että tekijät eivät enää tunne juttua omakseen.

Suurin ongelma tuntuu olevan siinä, että yleistajuisuus merkitsee itsestäänselvyyksien toistamista. Ja jos arviossa yrittää esittää, että tutkimuksen kohteena olevalla kirjoittajalla on tuskin mitään tekemistä sen hahmon kanssa, joka lehtihaastatteluissa esittelee kotiaan. Tuskin edes sen hahmon kanssa joka esittelee työhuonettaan tai kertoilee että "mistä ne ideat oikein tulevat". Ehkä edes kirjoittajaa haastattelemalla ei saa esille sitä varsinaista tekijää. Mistä sen tietää, onko kirjoittaja edes empiirinen olento, vai onko se jokin joka on kirjoittajan selän takana tai sitten sormen päissä ?

Sain taas muistutuksen, että vaikeita ajatuskuvioita ei saa esittää tiiviisti: "Viaton biografismi on mennyttä, koko elämänsä ajan yhtenäisesti toimivasta ja tekstin merkityksiä hallinnoivasta kirjailijaminästä ei enää puhuta. Sen sijaan tässä teoksessa puhutaan vaihtuvista tekijäpositiosta tai tekijäfunktioista."

Olisi pitänyt edetä kysellen. Onko varmaa että kirjailija on sama koko elämänsä? Ehkä teos ja sen kirjoittaminen muodostaa eheän kokonaisuuden, eikä kirjava elämä. Mitä tuossa teoksen kokoisessa kirjoittamisprojektissa on eheää? Kun tekstiin punoutuu totta ja kuvitelmaa, niin onko siinä edes eheyttä ? Monet tosin sanovat, että edes teos ei ole eheä kokonaisuus. Mutta eikö teoksessa ole jokin periaate, asennoitumistapa, joka viittaa tekijään? Olisko tekijätutkimuksessa kyse siitä?

Tällaista kyselyä voisi jatkaa pitemmälle. Mutta ydin on siinä, että tuo entinen opiskelija oli täsmälleen oikeassa toivoessaan, että voisko tässä kohtaa opettaja tulla esille. Ei sanomaan miten asiat ovat, vaan ihmettelemään kuten kampuksella tehdään - silleen sokraattisesti.

KUTEN TIEDÄT HUUMORI ON VAIKEA LAJI

"Huumori on vaikea laji..." näin oli kuulemma ennen tapana aloittaa palautekirje kirjoittajalle joka oli uskaltautunut huomoristiksi. Laura pohtii Grafomaniassa sitä, miksi kirjoittajan on usein niin vaikea ottaa vastaan omaan huumoriin liittyvää kritiikkiä. Ehkä siksi, että huumori on kirjoituksen rento pohjavire, sitä on vaikea hioa ja suunnitella, se iskee suoraan innostuksen hermoon ja lamauttaa. Kritiikin jälkeen koko teksti olisi kirjoitettava uudestaan ja humoristisesti aivan kuin se kaikki olisi spontaanisti keksittyä.

Toinen ongelma on se, että voiko tekstipalautteita antava kirjailija edes innostua aloittelijan huumorista. Margaret Attwood kirjoitti kerran, että eräs kirjailijoden ilkeä huvi on haluttomuus heittäytyä toisten fiktiivisiin maailmoihin, oma riittää. Ja siltä pohjalta putoaa teilaava lausunto " Kuten tiedät, huumori on vaikea laji."

SIEMENTEN LEVIÄMINEN KOMMUNIKAATIOYHTEISKUNNASSA

Puutarha.netissä vaihdetaan siemeniä sillä periaatteella, että muhkea siemenkirje kiertää listan mukaan ja yhtä monta pussia tulee laittaa kuin ottaakin. Mieleisiä siemeniä otetaan ja omasta puutarhasta poimittuja siemeniä laitetaan kirjeeseen.

Siemenet ovat näemmä sopeutuneet uudella tavalla tähän verkottuneeseen yhteiskuntaan - ja siemen leviää kauemmas kuin tuuli jaksaisi sen heittää.

Minäkin olen keräillyt siemeniä, paitsi omista ja tuttavien pihoista, myös Jyväskylän kampukselta ja puistoista. On tuntunut mukavalta kun tutkijan arkistoissani on myös siementen osasto. Ne ovat samanlaisissa kirjekuorissa kuin valokopiot ja artikkelit. Nuo arkistot eivät tunnu tylsiltä, tallessa minulla on vain friikkiaineistoani: Kirjallisuus ja eläimet kortistossa on jänis, korppi ja karhu erityisasemassa. Kirjallisuus ja tähtitaivas laatikossa on tekstiotteita. Kirjallisuus ja ruoka taitaa olla kaikkein laajin arkistoni, mutta arkistokaapistani löytyy myös katolisia legendoja sekä pieni valikoima kotieläimiä. Ja samassa kaapissa on kirjekuoriin kerättyjä siemeniä: punaisen marjan näköistä parsan siementä, erilaisia kurpitsan siemeniä, tavallista ja köynnöskrassia, ketunhäntää joka ei kiinnosta, ritarikannusta, tilliä, pinaattia ja uusin näyttää olevan basilika jossa oli chilimäinen kirpeys.

Tunnen siis itse olevani esimerkki siitä kuinka siemenet leviävät tietoyhteiskunnassa ja tunkeutuvat arkistoituneen tiedon väleihin.

Siemenet leviävät nykyään lukemattomilla uusilla tavoilla. Ne hyödyntävät postilaitosta ja nettiä, käyttävät julkisuutta. Siksi olen erityisen iloinen siitä, että siemenet ovat hyväksyneet lymypaikakseen myös tällaisen sekopäisen tutkijatyypin hämäräperäiset arkistot.

DIONYSOS - KEVÄÄN MIESNAINEN

Kun kosteat ja lämpimät tuulet tuovat kevään ensimmäiset merkit, on dionysosmeininkien aika. Nyt huomasin että Dionysoksen sukupuolestakaan ei voi sanoa mitään varmaa; hän on naismainen mutta hänellä on jortikka. Kevään hahmoksi sellainen sopii hyvin; hänellä on kevätmekko ja tuuli tarttuu hiuksiin, mutta samalla hän nojaa puuhun ja kusta losottaa niin että rännit laulavat, purot täyttyvät ja syöksyvät ryöppyävinä virtoina pelloille.

Olen aika pitkään harrastellut ja kirjoitellutkin tuosta hallitsemattoman tapahtumisen jumalasta. Nyt huomaan tuota hullua kaksinaisuutta Dionysoksessa enemmänkin: dionyysisen villi vauhti on kuvattu kukikkaina vaunuina joita vetävät tiikeri ja pantteri. Siinäkin kukkahelma heilahtaa ja yhdistyy maskuliiniseen voimaan. Mielettömästi itsestään pursuava, kontrolloimaton elämänvoima tiikerin ja pantterin hahmossa ei ole tuhoava vaan taitavasti tasapainossa. Tosi Rene Girard on sanonut, että Dionysos ei ole mitään muuta kuin raivoa joka kaunistellaan jälkeenpäin.

Tämän villin vauhtikuvan rinnalla kulkee toinen, hyvin hidas ja sukupuoleton vegetaarisen kasvun kuva. Dionysos on ikivihreä, talvehtiva voima joka kätkeytyy erityisesti kuuseen ja murattiin, se kestää vaikeiden aikojen yli.

Dionysoksesta kerrotaan kevään kautta siis aivan vastakkaisislla tavoilla: sekä hitaana ja kestävänä että äärimmäisen nopeana ja villinä luontona. Mutta sekä hidasta että nopeaa Dionysosta yhdistää se, että molemmat kertovat vaikean välivaiheen ylittämisestä. Villi Dionysos mahdollistaa tämän ylittämisen hävittämällä hierarkiat tulevaisuuden tieltä. Ikivihreä Dionysos puolestaan talvehtii sellaisen aikakauden yli, joka tappaa muut jumalat. Dionysos ei osaa kuolla, se muuttuu vihannekseksi, mutta kevään tullen se virkoaa ja villiintyy. Parasta Dionysoksessa on se, että se herättää henkiin muutkin jumalat ja mahdollistaa onnellisten aikojen paluun - jos hyvin sattuu.

KEVENTÄMISKOSKETUS

Hän kulkee työhuoneessani, hipaisee ruokapöydällä olevia kansioita. Ajattelen että ehkä se keventää tekstien painoa.

Gadamerin Gesammelte Werke kymmenen osaa, onneksi olen palauttanut suuren osan Nietzschen kootuista ja onneksi lahjaksi saamani Heideggerin kootut ovat nyt muualla. Kirjahylly, pieni käsikirjastoni on täynnä ja sanakirjat olen siirtänyt cd-soittimen viereen. Huoneessa on niin paljon raskaan työn jälkiä, paperinippuja hyllyissä, kirjoja painoinaan.

Kevyttä kosketusta todella tarvitaan, huomaan sen kun luen päivittäin naputtelemia tekstejäni. Italo Calvino jätti kirjoittajien tehtäväksi keventää tätä maailmaa, keventää kaikkea: keventää realismia, keventää oppineisuutta, keventää tunteita,
keventää ryöppyjä, keventää kirjoitusta yleensä...

Toivottavasti huomenna kevenee,
teillä myös.

SUKAN KANTAPÄÄ EI OLE KOHDALLAAN

Vastapesty aluspaita on aina hieman karhea, alushousut kiristää haaroista jos ne vetää liian ylös, sukan kantapää ei ole kohdallaan. Lapset ovat tällaisen suhteen herkkiä, he tunnistavat vielä että vaate on jotain joka on ihoa vasten, eikä sitä tavoita peilistä katselemalla.

Pukeutuminen, iholla olevat ruvet ja pelko joutua valokuvaan, muodostavat aika jännän kolmiyhteyden Elisa Salon proosatekstissä Rokko, joka julkaistiin Täytetyssä Näädässä.

Tavallaan ne ovat kaikki ihoon liittyviä kokemuksia, asennetta joka katoaa 12v jälkeen kun ulkonäkö alkaa tulla tärkeämmäksi. Muistatteko tällaisen ei-ulkonäkömäisen ruumiillisuuden kokemuksen... sellaisen joka ei ole täysin lapsen mutta ei vielä nuorenkaan. Se miltä vaatteet tuntuu päältä, se miltä tuntuu juoksennella alasti tai pikkuhousuissa, se miten äiti tai isä vetää sukan jalkaan siten että se on vinossa, varpaita kiristävä ja muuten hankala.

Tähän ruumiilliseen kokemukseen liittyy tarinassa aika osuva vastakohta - isä haluaa ottaa kuvan. Hän haluaa dokumentoida tytössä olleen rokon jäljet. Siis isän ymmärtämättömyys on suuri, kun tämä haluaa ottaa kuvan tyttönsä ihosta, ihan vaan muistoksi. Ja tyttö vastustelee sekä huutaa kauhuissaan "Minä en halua dokumentoitua!"

Tämä on lapsen omaan ihoon liittyvien asioiden tarkasti koettu tunne.

HÄN JOKA NOUSI KUOLLEISTA NOUSI HEISTÄ

Mirkka Rekola kertoo: "Osuin silloin Helsingissä Kolminaisuuden kirkkoon pääsiäisjumalanpalvelukseen. Ortodoksista kirkkoa en ennestään tuntenut, mutta se oli minulle hyvin suuri kokemus. Voi sanoa, että se vastasi iloani. Kun kävelin kirkosta kotiin, oli kuin pääsiäisnarsissit olisivat ponnahtaneet kantapäistä, Rekola muistelee.

Anna-Leena Nissinen on viimeinkin saanut haastattelun Rekolalta, ja se ilmestyi Keskisuomalaisen pitkäperjantain numerossa. Muistan että jo pari vuotta sitten Anna-Leena sanoi että hänen unelmansa on saada Mirkka Rekolasta kirjailijahaastattelu. Nyt sitä on kokonainen sivu, ja Rekola puhuu pääsiäiskokemuksestaan.

- Tästä kokemuksesta lähtien vuosi on yleensä merkinnyt minulle matkaa pääsiäisestä pääsiäiseen. Joka vuosi minulle avautui enemmän ja enemmän pääsiäisliturgiasta.

Pääsiäisen teemat nousevat myös Rekolan runoista.
- Olen kirjoittanut esimerkiksi: "Hän joka nousi kuolleista nousi heistä". Monikon kokeminen on tässä minulle hyvin tärkeää, sanoo Rekola haastattelussa.

SIUNAUS JA KIRJOITTAMINEN

Pääsiäisen henkeen, palasin miettimään Dantea ja keskiaikaista kirjoittamista:

Olen muuan, joka tarkkaan
Kun lempi minut innoittaa, ja kuullen
Sisäistä sanelua, kirjoitan sen.
(Kiirastuli XXIV 53 -55, suom. Elina Vaara)

Kirjoittaminen oli keskiaikana monelle sanelun kuuntelemista. Usein juuri uskonnollinen kokemus sysäsi tämän sisäisen sanelukoneen liikkeelle. Eli täytyi olla jokin joka antoi siunauksen kirjoittamisen työlle, Dantelle se oli madonnamainen, pyhä naishahmo jota hän kutsui nimellä Beatrice, joka takoittaa "siunauksen antajaa". On selvää että hän siunaa nimenomaan kirjoituksen.

Nuori Dante ja hänen ystävänsä Cavalcanti keskustelivat paljon kirjoittamisesta, mutta aivan eri tavalla kuin moderni ihminen ymmärtää sen, ei lainkaan oman mielikuvituksen palvomisena vaan armolahjana.
Dante ja Cavalcanti tavoittelivat uskonnollisesta kokemuksesta lähtevää kirjoittamisen näkyä. Tämän voiman täytyi heidän mukaansa kätkeytyä naisen hahmoon ja naisen herättämään rakkauteen. Myöhemmin modernit kyökkipsykologit latistivat tämän Donnan palvonnan eräänlaiseksi kirjoittamalla tapahtuvaksi onaniaksi.

Yritän tässä antaa hieman tilaa sille mitä se ehkä tarkoitti Dantelle. Beatricen, tuon taivaallisen hahmon tuli olla kirjoittamista ohjaava henki. Ilman muuta he halusivat löytää kirjoittamisen tavalla, jossa seksuaalinen halu ja uskonnollisesti ylevä kokemus rinnastuvat. Mutta modernille ihmiselle Danten tuntema kirjoituksen lähde on jo vieras. Se minkä Dante esittää Vita nuovan alussa.

Hyvin mystisessä ja allegorisessa muodossa hän puhuu pääsiäismäisesti ”uuden elämän” löytymisestä ja kirjoittamisensa lähteesstä. Ja tämän merkkinä Beatrice ilmestyy punaisessa asussa. Mutta tuota näkyä on vaikea psykologisoida mitenkään:

Dante esitelee kolme Beatricen ruumista hallitsevaa hengen tasoa (spiriti): elämän henki (sydämessä), luonnollinen henki (maksassa) ja eläimellinen henki (aivoissa). Samalla esitellään koko “uuden elämän“ vaiheet; ensin elämän henki, kertoo Rakkauden asettumisesta Beatriceen. Seuraavaksi tulee luonnollisuuden hengen myötä kyyneleet ja rakastaja, kunnes lopuksi kerrotaan rakkauden ja järjen ristiriidasta.

Tuosta on vaikea ymmärtää muuta kuin sen, että Dante kiteyttää oman kirjoittamisensa nimenomaan rakkauden tarkkailuksi. Se ei tarkoita pelkästään tuon yhden tunteen tarkkailua, vaan kokemusta siitä millä tavalla rakkaus kokonaisuudessaan on asia joka antaa olemassaololle merkityksen. Rakkaus on se ensimmäinen voima tuossa näyssä - jossa kirjoittaminen antaa uuden elämän.

PAINATUSKESKUS PUUTTUU ASIAAN

Hirveää vallankäyttöä ja väheksymistä, ehkä tukeakin hieman, olisi myös harrastajakirjoittajien historia, jos joku sellaisen kirjoittaisi. Sodanjälkeinen Suomi oli julmasti hallinnoitu, hierarkinen maa myös kirjoittamisen suhteen. Vuonna 1971 maaseudulla asuvista kirjoittajista naiset kirjoittivat pääasiassa romanttista viihdettä ja miehet sotaan liittyviä tarinoita. Se oli jyrkässä ristiriidassa sen suhteen mitä aikansa parhaat poliittiset kirjailijat, kuten Salama, pitivät hyvänä proosana. Harrastajien viihteellistä kirjoittamista pidettiin pahana taipumuksena, josta heidät tuli parantaa.

Hannu Salaman Lokakuun päiviä (1971) romaanissa kirjailija lehteilee arvostelupalveluun tulleita harrastajien töitä ja miettii, kuinka saada naiset luopumaan "ankelikoista" ja miehet "sotajutuista". Nykyään puhuttaisiin fanfiktiosta angelikojen kohdalla ja traumojen käsittelystä sotajuttujen kohdalla. Mutta tuolloin ei.

Nykyään teksti näyttää parodialta, mutta kun lukee tuon ajan Parnassoja niin näkee missä mennään: vasemmiston kirjailijakaarti ajoi voimakkaasti kaikkien siirtymistä "Valtion Painatuskeskuksen" kirjailijoiksi. Tekstissä Salama miettii ironisesti, että sama painatuskeskus voisi ottaa tehtävkseen myös viihteellisten taipumusten kitkemisen pois harrastajakirjoittajien työstä:

”Menin pitkäkseni ja silmäilin arvostelupalvelun töitä. Yksi paksu oli rästissä mutten saanut sitä aletuksi koska se näytti heikolta, jokin sotajuttu. Olin ajatellut syöttää sen Kostille mutten ollut kehdannut, kiireestään huolimatta se olisi voinut sen ottaa, ja minä taas en uskaltanut kieroilla asiaa siihen malliin, että hän olisi saanut siitä tavaraa farssiaan varten.

Yhden savonlinnalaisen likan tekstin haukuin aika pahasti. Kävin Eijalta kysymässä hyppäisikö hän Pukkisalmeen tämän tähden.

- Jätä ainakin ne perkeleet ja paskat pois, sanoi luettuaan.
- Eihän ne siinä mitään.
- Niin mutta se pelästyy.
- Se on tarkoituskin. Ei lue enempää niitä saatanan ankelikoja… Jätkät sanoo että ne painaa perkeleesti ankelikaa ja sunnevaa niin ne sillä rahalla voi painaa pehmeekantista kans. Mutta kyllä niitten pitäis painaa tää Pussisen likan teksti kans. Ja maksaa kunnon tekijänpalkkio, kaikille Pussisen likoille jotka lukee ankelikaa ja sitten matkii kato. Ja ne on Kainuusta nääs. Mutta vittuako sen väliä, sehän on kaunoo. Ja jätkät on tätänykyä asialinjalla.

- Painaahan ne miehille sotakirjoja samallalailla
- Niin painaa. Eikä taida käyttää niitä rahoja edes pehmeekantisiin. Kustantajan pitäis vaatia että valtion painatuskeskuksen pitäis hoitaa kaikki retkahtaneet niin kuin lankkupuoli hoitelee raittiustyön. Tulis surkeita sunnevivoja ja rampoja rokkia niin kuin Pertsan Kolmessa pennissä. Se olisi todellinen kulttuurivallankumous. Sinänsä tietysti tarkoitustaan vastaamaton toimenpide.”
Hannu Salama: Lokakuun päiviä -71 s.29

OMAN ELÄMÄN LOSOTUKSESTA

Kävelin tänään räystään alta ja sain vesipärskeitä päälaelleni. Tuntui varsin mukavalta, koska vesinoro joka valui katolta, osui räystääseen ja muuttui pirskahteluksi. Se oli niinkuin kaste. Eikö lapsen kaste tai aamukaste tarkoita tällaista pisaroivaa vettä.

Henkilökohtaisista asioista ei verkkoblogeissa pitäisi kirjoittaa suoraan, vaan suodattimen tai tuollaisen räystään kautta, suoraan elämän hanasta tuleva losotus on vastaanottajan kannalta parempi saada hieman pehmennettynä.

Olen lukenut teoriaa verkkojulkisuudesta: miksi suora itsepaljastus herättää vaivautuneisuutta ystävällisissä sieluissa ja nautintoa vain pahantahtoisissa ... Älä kirjoita tyyliin "kerron itsestäni kaiken, minussa ei ole mitään yksityistä." Jos miettii, mistä tulee se halu kiemurrella tuollaisen tekstin alla, niin juuri siitä, että toinen losottaa elämänsä suoraan lukijan päälle. Ja kuka siinä alla viitsisi seisoa. Teoreettisesti sanoen, sellaisessa tekstissä ei ole lukijan paikkaa... siinä on ehkä paikka uteliaalle pahantahtoisuudelle mutta ei muulle.

Fiktiossa on keinoja tätä varten, koska siinä leikitään lukijan kanssa. Oman elämän losotus muuttuukin siinä kasteeksi. Se ei loukkaa ystäviä, eikä sun tarvitse hävetä myöhemmin mitä olet kertonut. Voit kertoa kaiken, mutta niin että kukaan ei tunnista tapahtumapaikkoja tai sinua ja ystäviäsi. En viitsi nyt mainita blogeja joissa on onnistuttu tuomaan esille tuo oman elämän draivi siten, että tuntematon lukijakin saa siitä jotain. Siis kyse ei ole oman elämän muuttamisesta kuvitteelliseksi, vaan päiväkirjamaisesta tarinoinnista. Realistinen fiktio on siitä ylittämätön laji , että se ei oikeastaan ole kuviteltua vaikka on fiktiota - se suojaa kirjoittajaa, mutta myös lukijaa.

Julkinen kirjoittaminen, on hyvä juttu ja suosittelen sitä lenkkeilyn vaihtoehtona kaikille. Se on lukijan kanssa leikkimistä. Sinä kirjoittajana muutut kertojaksi, samalla irtoat itsestäsi ja astut päivän asiat mielessäsi tekstiin sisälle. Ja kun olet siellä, niin ei tosiaan kannata takertua siihen samaan vanhaan minään, jonka kanssa muutenkin saat viettää päiväsi. Et voi tuoda itseäsi tekstiin nahkoinesi karvoinesi, ja vaikka kirjoitat näistä päivistä, niin silloin kun faktat ja tapahtuvat muuttuvat tarinaksi silloin vahvistut itse mutta samalla olet suojassa.

OKSASTA ROIKKUVAT NORKOT

Kuvittelin ikkunalaudalle pähkinänoksan jonka norkot roikkuisivat raskaina kuin korvakorut, hajoaisivat kosketuksesta ja pölyttäisivät kultaista elämää:

”Hyvissä ajoin ennen lehtien puhkeamista pähkinäpensas työntää silmuistansa pikkuruiset, kirkkaanpunaiset luotit. Siitepöly karisee roikkuvista norkoista ilmaan. Oksistossa puhaltava tuuli kujettaa siitepölyhiukkaset emin luoteille. Uusi elämä alkaa kehittyä sikiäimessä, josta myöhemmin muodostuu kasvin hedelmä, pähkinä. Tervetuloa kevät!”

Kaikki tuo tapahtuu juuri tähän aikaan, ensimmäiseksi keväällä. Tähän aikaan äiti toi maljakkoon lepän oksia, kahta lajia -sekä käpyisiä että norkkoisia. Siksi ajatus norkoista koskettaa minua yhä.

Vaikka en koskaan ole taittanut oksaa oikeasta pähkinäpensaasta, Suomen –Luonto (huhtikuu 06) lehti sai minut taas haaveilemaan. Suvi Vanhasen artikkeli oli kuttuurihistoriallisesti mehevä luontojuttu. Näen keskiaikaiset pähkinäpensaat viljelysten reunoilla. On kevättalvi ja oravat, pähkinähakit sekä pähkinähiiret käyvät varastoillaan. Asuntomme seinustalla pähkinäpuiset papusalot odottavat kevättä, uunissa vanhempi puu palaa oranssilla liekillä. Pitkänä kevätiltana kävelemme pähkinäpensaiden ohi, niiden norkot ovat vielä hetken auringonvalossa ja roikkuvat yllämme.

KUUNTELEVAN KORVAN SÄÄTELYÄ

"Kuinka nyt kirjoitan tähän tyhjän korvan,
kalvon joka odottaa tuloasi
ohuen valon nurkassa hiljaisena kuin elokuvattu nainen.
...

Älä turhaan huoli Olli-Pekka, että kuinka korvan laittaisi - kysymys on kuitenkin vaikuttava, säätele vaan kuuntelua runoon. Mutta pitäisikö minulla lukijana olla telkkari nurkassa äänettömällä, kuten tunnut sanovan, niin että tuo elokuvattu nainen virittäisi homman kuuntelulle? Jos kuitenkin laittaisin nurkassa oleva kalvon musiikille, käviskö se - virittäisikö se tyhjän korvan ? Parasta olisi kuitenkin keskustella tämän runon kanssa.

En tiedä minkä verran olisi ajateltava tätä modernin kuuntelun tilaa, kuuntelutaidon tilaa. Ei se minusta niin paha ole kuin puhutaan; onhan meille kehitelty joitain ihan passeleita kuuntelun saarekkeita, varsinkin musiikiin. Vai onko musiikistakin tullut juonnettua kuuntelua hajamieliselle korvalle ? En kuule tuon elokuvatun naishahmon puhetta, Olli-Pekka olet varmaan säätänyt tätä ääntä, tätä vallitsevaa monimielisyyttä hieman kuunneltavammaksi.

"Kuinka kirjoitan
nyt kun sillä on jo tyhjän korvan nimi."

VIRTUOOSI NÄIVETTYI, MUTTA JOKIN UUSI ITÄÄ

Se oli viimeviikolla, kun heräsin aamuvaloon jo kuudelta ja ryhdyin lukemaan, löysin käsitteen nimeltä ingenium ja innostuin siitä niin että istutin sen heti multaan.

Ingenium on vanha retorinen taito, kyky puhua tiukassa paikassa sponaanisti ja nerokkaasti. Ingenium otti aiheensa läheltä; käden, korvan tai silmän ulottuvilta. Mutta se ei ollut vain oivaltavaa läsnöoloa, en tiedä vielä miksi, mutta se liitti aisteihin aina myös ihmeen, ja uskomattoman elementin.

Sellainen on ingenium, lisäksi sillä ei ole yksilöllisyyttä, se elää naureskelevissa pöytäseurueissa, ei kuulu kenellekään - toisin kuin sen jurottava johdannainen genius.

Kevät on siinä vaiheessa, että ensimmäiset taimet vihertävät ikkunalla. Katson kuinka joillakin on siemen latvassa. Ne nostavat omaa alkuperäänsä kuin kukkaa ylös. Kaunein niistä on sellainen, jonka molemmat sirkkalehdet ovat vielä siemenessä kiinni. Se on huipentuma, sen kehämäinen viritelmä on jo illalla lauennut auki.

Minun tietoni ingeniumista ovat vasta hatarat ja aluillaan, mutta ehkä siitä voisi kehityä termi kuvaamaan tulevaisuuden kirjoittajia. Viime syksyyn asti uskoin että tulevaisuuden kirjoittajaa voisi kutsua virtuoosiksi. Mutta sitten tuli syksyn pimeät, ja virtuoosi näytti todellisen luontonsa -virtuoosi ei ollutkaan muuta kuin tekninen taituri. Virtuoosi oli yksilö, hieman parempi kuin alansa ammattilainen. dominoi taidollaan. Huomasin, että minä vain arvostin virtuoosimaisuutta, mutta en rakastanut.

Mutta ingenium on arvoitus: sitä ei voi opettaa, toisaalta se ei ole synnynnäinenkään, se on jotain muuta. Siinä missä genius oli selvästi maskuliininen, siinä roomalaiset uskoivat että ingenium on kolmatta sukupuolta.

Ehkä roomalaiset aavistivat että uusi, tulossa oleva lahjakkuus on aina jotain määrittelemätöntä, jotain mihin verrattuna nykyiset lahjakkuuden määritelmät ovat jälkeen jääneitä. No, odotan ehkä liikaa, niin kuin tällaisilta iduilta aina, mutta katsotaan nyt millainen kasvi ja asia tästä ingeniumista kehittyy.