30.9.06

OLENKO AKUSTI, MASOKUSTI ?

Mikä Niskavuoren henkilöistä on sieluasi lähinnä? Aamulehden Valo-viikkoliitteestä löydät persoonallisuustestin nimellä "Hellan välissä". Yllättävää kyllä kyseessä ei ole tavallisen pinnallinen, urbaani, vanhanaikaisen maalaiselämän halveksunta. Muistan viime keväältä radio-haastatelun, jossa toimittaja jututti vanhaa Metsäradion veteraania. Haastattelun sisällöksi jäi se, että narsistinen toimittaja selostaa itse koko ajan kuinka ei uskalla mennä metsään kymmentä metriä pitemmälle.

Mutta tässä jutussa ei ironisoida vanhanaikaisia niskavuorelaisia, testissä kysytään aika tehokkaasti mitkä niskavuorelaisten repliikeistä sopivat sinulle. Tässä minun valikoimani.

Mikä lause kuvaa parhaiten parisuhdettasi? ("Tiedän vain että tukehdun ilman sinua. Saanko minä tulla tänä yönä? Saanko?") Vastaus E.

Minkä kasvatusmetodin nimeen vannot? ("Ei näille nykyajan lapsille mitään voi, ei muuta kuin olla hiljaa ja hyväksyä mitä he tekevät - olla sekaantumatta heidän elämäänsä") Vastaus B.

Mikä seuraavista lauseista kuvaa parhaiten suhdettasi työhön? ("Pianhan tässä uusi pirtti nousee kun töpinäksi pannaan") Vastaus C.

Kun maailma köykkii ajattelet, että ... ("Minä tulen elämään tässä omaan malliini, omilla voimillani, minä tulen rakentamaan tätä taloa ja elämään lapsilleni ja lastenlapsilleni iänkaikkisesti, aamen.") Vastaus A

Mitä ajattelet muista ihmisistä? ("Etkö haluaisi käydä kiinni maailman vipuun ja ravistaa ja järistää maailmaa niin että muutkin tulisivat onnellisiksi?") Vastaus B

Mikä kuvaa parhaiten suhdettasi rahaan? ("Mulla on taivaan avaimet taskussa ja helvetin rinkelit rinnassa") Vastaus E

Mikä sopii motoksesi? ("Ainoastaan ihmiset voivat antaa toisilleen onnea - taistelussa ja rakkaudessa") Vastaus B

Ai niin, ja lopuksi pitää katsoa vielä tuo ensimmäinen kysymys, joka paljastaa että Heta on domina ja Akusti on masokusti. Mitä ajattelet rakkaudesta? ("On olemassa kaksi tähteä joita en ole saavuttanut. Niitä kahta tähteä sydämeni havitteli ja jotka eivät välittäneet minusta. Katselivat vain kylminä ja kirkkaina niinkuin tähdet pruukaa.") Vastaus C.

Kiitos Valo-liitteen toimittajalle Kaisa Kuikkaniemelle hyvästä ideasta, jossa klassikkoa käytetään uudella tavalla. Meillä on opiskelijoiden kanssa alkanut juuri kurssi, jossa kokeillaan uusia keinoja käyttää kirjallisuutta lehtijutuissa. Mainio esimerkki.

27.9.06

NUPPI TUTISEE MUTTA PELAA

Tiedättehän sen lääkemainoksen, jossa konserttirumpali soittaa omaa nuppiaan. Englanniksi puhuen hän kiittää suomalaista terveydenhuoltoa.

Mistä? Siitäkö että saa lääkkeillä nuppinsa niin turraksi, että voi paukuttaa sitä työkseen.

Petri Tammiselta kysyttiin Pirkka-lehdessä (lokakuu 2006) että jos olisit kauppa, mikä kauppa olilsit? Tamminen vastasi, että lehtikioski. "Minunkin päässäni on paljon aihelmia, jotka vaihtuvat viikoittain."

Mä olen tehnyt monenlaisia arkistoja tutkimusta varten pitkät ajat. Mutta silti, tietsikalta kun hakee omia kansioitaan ja muistioitaan ja nouttejaan ja sieltä joko alleviivattua tai kursivoitua tekstikohtaa niin tuntuu kuin silti soittelisi vain omaa nuppiaan. Ennen paukuttelin päätäni ja koetin muistaa missä se tietty asia on?

Nyt on helpompaa, kun voin käyttää lähettejä vai mitä ne ovat. Muistion perään voi laittaa juoksupojan search -komennolla. Ja lukutoukan voi komentaa siikailemaan rivi riviltä jotain sanaa. Vielä kun muistaisi mitä on kirjoittanut, kopysypastannut ja tallentanut.

Olen ihaillut niitä, joilla pöntön sisätilat ovat viihtyisät - on musiikit ja kuvat ja filmit ja intiimi kirjeenvaihto. Tietsikkahan on pönttö jossa asutaan. Oolisi tyhmää puhua vain tietojen järjestämisestä. Ajoittain minäkin heittäydyn sisustusunelmien valtaan. Puuhailen kansioiden parissa jossain koneellani olevassa huoneessa: vain harvat asiat saavat olla html-muodossa, omat tekstit on wordina ja paljon sellaista mitä pidän pelkkänä luettavana on txt muodossa. Mutta mitä kaikkea muutakaan vois sisustaa...

Sisustelen tätä pöttöäni mielummin kuin järjestelen.

24.9.06

HIDAS AKATEEMINEN LUKEMINEN JA ALE-KIRJAT

"Literary criticism" on termi, joka muistuttaa että kirjallisuuskritiikki ei ole sama asia kuin lehtikritiikki. Se muistuttaa siitä, että kriittinen kirjallisuuden tarkastelu seisoo alunperin kahdella jalalla; toinen on lehdistö ja toinen on yliopisto.

Tästä vois tietysti pitää pitkän puheen, (jossa kiinnostavalla tavalla toisiinsa kietoutuisivat terävien opiskelijoiden vastaus tuoteselosteiksi latistuneille kirjamaininnoille, sekä uudenlainen verkkojulkisuus, jossa kirjallisuuden opiskelijat valmistautuvat vanhan työelämän sijaan uuteen julkisuuteen). Mutta sanon vain että akatemian hitaus ja alennusmyyntikirjojen kierto sopivat hämmästyttävällä tavalla yhteen.

Samalla kun lehdistö esittelee syksyn uutuuskirjoja, niin luonnostaan, ja taloudellisistakin syistä, alennusmyyntikirjat sopivat akatemialle, sekä
kirjoittamista ja lukemista harrastavalle, työmarkkinoille liian sivistyneelle prekariaatille.

Tämä tuli mieleen lukiessani kilokirjasta vitosella löytämääni W.G. Sebaldin romaania "Vieraalla maalla" (2004).

20.9.06

TUNNEIKONISTA JA RAHALLA RUOKKIMISESTA

:-)

"Jos katsot yllä olevaa kuvaa kallistaen päätäsi vasemmalle, näet jotakin jännittävää. Kaksoispiste, tavuviiva ja sulkumerkki ovatkin yhdessä "smiley" eli internetissä käytettävä "hymiö" (HS 32.2.299)

"Kuvakirjoituksen jälleensyntymä, tunneikonit..." on turkulaisen Ilmari Vauraksen mainio gradu, sieltä löytyi tuo sitaattikin. En tiennyt että niillä on suomenkielinen nimi, tunneikonit (emoticon - emotion icon). Chat-tutkimuksessa, keskusteluanalyyttisissä väsäyksissä, näitä tunneikoneita on esitelty sivukaupalla, pääasiassa vain esitelty - ja pääasiassa vain positiivisten tunteiden ikoneina. Ilmari Vauras tekee hyvän avauksen ja liittää nuo merkit varsinaiseen traditioonsa, kuvakirjoitukseen. Mutta aina nämä kielitieteen tyypit jäävät siihen, mistä runous ja varsinaiset kielen seikkailut alkavat.

Olen tarkastellut pitkään tätä kuinka verkkovallankumousta tutkitaan. Kirjoittamisen osalta kysymys on tutkimuspolitiikasta, jossa kielen "poeettiselle vallankumoukselle" ei paljoa huomiota heru.

Kielitiede tutkii kielen normeja ja keskusteluanalyysi tutkii keskustelun normeja. Kukaan ei sano näille lahjakkaille kielitieteilijöille, että perehdy kielen poeettiseen alueeseen, se auttaa käsitteellistämään uusien asioiden syntyä kielessä. Ei, opiskelijat jäävät tällä alueella vaille käsitteelistä koulutusta - ja naivisti heillä on vain yksi sana kaikelle sille mikä on hauskaa kielessä, ja sekin on opittu jo lapsena. Heillä on vain sana "leikki".

Yleensä näissä kielitiettellisissä chat-kielen tutkimuksissakin venytellään sata sivua kaikenlaisten kielen normien huolelliseen esittelyyn. Sitten kun väsynyt opiskelija muistaa, että alunperin hän oli kiinnostunut leikistä esimerkiksi tunneikoneiden käytössä, niin hän saa armollisesti luvan puhua siitä työnsä viimeisessä luvussa. No, tämä on tietysti sitä kielitieteilijöiden tutkimuspolitiikkaa: graduntekijä esittelee sata sivua kielen konventioita, niin että saisi lopussa oikeuden käsitellä leikkiä.

Kirjallisuuden tutkimus alkaa tuosta leikistä - ja siksi sillä on sata erilaista käsitettä kielellisen leikin eri vivahteille.

Kirjallisuus on hemmetin rikas tiede, mutta rikas vain sisäisesti. Tutkimuspoliittisesti monet köyhät ja moukkamaiset, sivistymättömät nousukastieteet ovat päässeet siihen valta asemaan johon kaikki haluavat - ruokkimaan rahalla lahjakkaita nuoria.

17.9.06

TÄHTIEN EMPATIA ON ANKARAA

Kolmen jälkeen yöllä tulin sisään nukkumaan, ohut pilviverho oli levinnyt tähtien eteen, ja kuutamo teki tuon verhon hieman hehkuvaksi. Tähtitaivaan katselu, pitkällään makuupussissa puutarhassa. Terävää viinaa snapsilasista heilahti kurkkuuni hieman useammin kuin tähdenlentoja näkyi taivaalla. Niitä sattui ihmeen harvoin. Muuten tähdistö paljastui varsin rikkaana, lämmin yö ehkä antaa niiden tulla paremmin esiin. Ohuita sähköharsoja pyyhki läntisen taivaan yli nopeaan tahtiin, ne olivat kuin revontulia mutta värittömiä.

Onhan tämä pateettisen romanttista, kääntää nyt katse suurieleisesti kukkien jälkeen tähtiin. Mutta romanttisten taipumusten kieltäminen, sekin on eräs näitä asenteita jotka latistavat maailmaa. On aika avata luettavaksi Taivasta lukemassa -sarjani tekstit. Ja siihen voisi lisätä vielä otteen Aki Salmelan (varsin rilkemäisestä) proosarunosta otsikolla "Tähtien pateettisuudesta" .

"Niin, myös tähdillä on tunteet. Ne eivät ole pelkkä joka yö rymyävä boheemikulkue, vaan myös joukko hyvin herkkiä, syvästi tuntevia yksilöitä. Tähtien empatiasta juopunut itku väreilee öisin uniksi nukkujien silmiin, mutta he hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta hierovat pois tämän pateettisen rähmän, niin kuin jonkin omien silmiensä kirvelevän eritteen. Tämän kaltainen tunteellisuus ei ole koskaan saanut jalansijaa ihmisissä. Ja mikäli olemme onnekkaita, se ei myös koskaan saa. Onhan tähtien empatia liian ankara ympäristö alkeellisemmallekaan elävälle olennolle."

16.9.06

TAIDE, KRITIIKKI JA MUUTAMA OIVALLUS

Jäpistä kuvataidekritiikistä taiteilijabaarin pöydässä, kuulostaa boheemifraseologialta. Mutta ei se sitä ollut. "Oliks 60-lukulaisilla modernisteilla kuvataiteessa ja runoudessa jotain yhteistä?" En muista mitään, en muuta kuin kiistan siitä että onko kanto taidetta. Tuo kuuskytluvun kuuma keskustelu käytiin myös Pynttäriniemen isossa tuvassa. Aira-täti, kuvataiteilija, oli tehnyt kantoveistoksen takan viereen tuvan lattialle, niin että koko meidän talonpoikainen sukumme osallistui omalta pellolta otetun kannon välityksellä etelän taidegallerioissa käytyyn keskusteluun. Me lapset kuljettelimme kantoa paikasta toiseen ja hihkuimme "taidetta, taidetta".

Kuulostaa tietysti fraasimaiselta istua Jyväskylän Vakiopaineessa, löpistä taiteesta ja kiihdyttää oluen juontia happyhourin aikana. Mutta ei se ollut fraasimaista. Vaikutti siltä, että Aksu oli löytänyt todella toimivan tavan kirjoittaa taiteesta. Hän ei näemmä halua ryhtyä kirjoituksissaan selostamaan sitä, mitä jossain galleriassa oli nähnyt; hän ryhtyy vuoropuheluun taiteen tapahtumisen kanssa. Lupaavalta vaikuttaa käytännössäkin. Hänen viime kesänä kirjoittamansa juttu oli niin hyvä, että Taide-lehti olisi muuten ottanut sen, mutta samasta performanssista oli jo arvio. Päätoimittaja ehdotti tekstin muokkaamista taide-esseeksi, mutta Aksu tarvitsi ilmeisesti vain kehut ja teki sitten itselleen tyypillisen ratkaisun: hän muutti juttunsa kymmensivuiseksi kirjeeksi ja antoi sen taiteilijalle.

Aksu laati kirjeen, ja 20 minuuttia kestäneen esityksen punnitsemiseen oli mennyt kaksi kuukautta. Olen lukenut tuon kirjeen, se on kohtelias ja tarkka. Tyyliltään se muistuttaa huolellisesti tehtyä 50-luvun mustavalkoista elokuvaa.

Ilmassa on halua rikkoa tavallisia taidekritiikin muotoja. Viikonvaihteen Nyt-liitteessä oli juttu, jossa kriitikoiden sijaan taiteilijat arvioivat taidetta. Hyvä idea, mutta jutussa haiskahti paha taidelobbaus.

Juuri kun valokuvataiteen Helsinki Schoolin toimintaa on kritisoitu taiteessa vastenmielisestä brandayksestä, niin nyt siellä kunnostaudutaan vielä lobbauksessakin. Nyt-liitteen juttu alkoi valokuvataiteen proffan näyttelyn kehuskelulla ja päättyi samaisen proffan omaan arvioon eräästä kuvakirjasta. Parin sivun päässä olikin sitten mainos näyttelystä. Taidekritiikin rajojen rikkomisen sijaan taidettiinkin lähestyä etiikan rajojen rikkomista.

Taidekriitikoiden fraasimaiseen toimintaan kuuluu pyörähtää viereisen gallerian avajaisissa siemaisemassa lasilliset punkkua, niin me teimme, teoksia samalla vilkaisten, mutta pikaisesti omaan baarin pöytään palaten. Joku tuo pöytään hessburgerista haettuja euron juustohampurilaisia, ilta on vasta alussa. Jossain vaiheessa huomaamme että pöytä on täyttynyt taidetta tekevistä kirjoittajista.

On jännä juttu, että vaikka taiteilijan on usein niin vaikea puhua teoksistaan, niin toisaalta hän saattaa olla mitä mainioin kirjoittaja. Hannu Väisänen on kuuluisa esimerkki. Minun Aira -tätini on kuvataiteilija joka on myös kirjoittanut runoutta koko ikänsä. Muistan myös Raimo Reinikaisen hienot runot, joita sain lukea hänen ateljeessaan. Tiina-nen on taiteilija, joka on ollut mukana Teletopeliuksessamme jo monta vuotta, ja hänen runonsa sekä tarinansa ovat ihmeellisiä.

Päivittäin käyn myös lukemassa Sivupersoonan hienolla tavalla luonnostelevaa kerrontaa. Jostain olen saanut mielikuvan, että myös hän olisi taiteilija. Sivupersoonan kerronta muistuttaa nimenomaan kuvan luonnostelua. Lauseet etenevät ikään kuin tunnustellen, hahmotellen - ja tuo luonnosmaisuus on vastustamattoman tyylikästä.

14.9.06

OMAT SANASI HEIKENTYVÄT

Löydän autoni metsän reunasta, istahdan ja sytytän valot. Oman, nuhjuisen ja huolimattoman kirjoitukseni parissa on taas turvallista olla. Olin siis saanut päähäni kääntyä sivuun, vieraalle metsätielle. Uteliaana ja pelokkaana olin ajanut ohi outojen hakkuuaukioiden, kannokoiden, röykkiöiden; ohi haavikoiden joiden latvoja hirvet olivat pureksineet. Vanhan männikön kohdalla olin pysähtynyt koska siinä näkyi polku, kinttupolku.

Aholla, metsässä käynnin vaikutus kieleen on aina hämmentävää: mitä syvemmälle puiden joukkoon menet, illan hämärtyessä, vieraalla polulla, sitä epävarmemmaksi käyt. Omat sanasi heikentyvät, tunnustelevat sitä mitä kohtaat.

Kyll?n se on pakkasen pes?uo notko tuolla. Mutta kun kyyn??een t??y?telee, ajaa korpea ulomma ja aukoo reiki?auringolle... Se nyt viel?untuu kylm??? iltasilla, mutta tulkaahan ensi kes? katsomaan.?

Muutat tulkintaasi joka askelella. Mutta sitä varmempina ja yksinkertaisempina kohoavat ahon männyt. Joskus, kauan sitten kirjoitettu proosa vaikuttaa nyt niin tukevalta. Ei se ole enää aikoihin kaivannut lukijaa, se on kääntänyt selkänsä sinun arjellesi.

11.9.06

TAIVAANNASTA

"Siinä se Otava roikkuu ja makkaa taihvaala ko ruunanraato. On siinä taihvaankannela muitaki taivaannastoja mutta eihän niitten nimiä tiiä ko tähtiherrat. Setä praatasi kerran, että ko hän oli ollu poikanen niin sinne hänen synnyinkothoon oli tullu oikein etelästä kaksi nappilakkista herraa. Nolit sanohneet, että olit kaottaneet yhen taivaannastan ja olit sitä hakemassa. Olit jutahneet tuhkalappalaisten tuntureile ja kiikaroihneet pitkälä silmälä Ruijanmerelle päin. Sielä soli se nasta ollu keskelä merta. Herrat olit nostahneet sen takasin taihvaankannele ja nuhelleet kovaäänisesti sitä siinä samala." Rosa Liksom: Kreisland (1996,92)

Yöt ovat pimentyneet, ja joskus muinoin tähän aikaan tähtitaivas tarinoineen tuli esille. Jostain kumman syystä assosoin väkevän viinan ja tähdet yhteen, en keksi mitään muuta syytä kuin tuon Liksomin käyttämän ilmaisun: taivaannasta. Sehän tarkoittaa naulaa, ja viina - sehän iskee päähän just naulan tavalla.

Toivottavasti tulee vielä lämpimiä pimeitä öitä, jolloin voin heittäytyä selälleni tantereeseen makuupussin kanssa ja alkaa naula päässä pällistelemään taivasta.

8.9.06

KUVA, TUO TYRANNI, ESTÄÄ RUNON LUKEMISEN

Seisoskelin hetken järven rannassa, vesi oli yhä matalalla vaikka on satanut jo monena päivänä. Kun sanon näin, niin en tee kuvaa järven rantanäkymästä. Kuka osaisi kuljeskella luonnossa niin, että ei ensimmäiseksi antaisi aina visuaalisen syrjäyttää kaikkea muuta. Kuva on tyranni, aina eteen työntyvä poseeraaja.

Näin maailma muuttuu kuvaksi.

Huomasin että eivät Katariina Vuorisen runot ole lainkaan niin kuvavoittoista kuin kritiikeissä on annettu ymmärtää.

Runoudessakin kuva, tuo irrallinen, työntyy vaan aina maailman eteen. Tilanne on huono silloin kun kaikki on kuin elokuvaa.

Kuvassa ei periaatteessa voi olla muita aisteja kuin näkö, ja siksi runous on muuta kuin kuvaa. Kuten jo Rilke sanoi "Dichtung, das tun ohne Bild".

Katariina Vuorisen Kylmä rintama -kokoelmassa olevien runojen aiempia versioita on Tuli&Savun sivuilla. Esimerkiksi "Arki suljetaan, kannattamaton yritys" sisältää tällaista:

"Sähköiset hiukset sekoittuvat torkahdukseen, kohisevat kuuset
television lääkeuneen, sulatetaan ja kovetutaan
vieraiksi ihmisiksi kirkkaissa väreissä
lopetetaan samanlainen päivä. "

Ryöppyävät lauseet, metaforiset, aktiivisia verbejä ja kehotuksia sisältävät virkkeet tuovat mieleen Dylan Thomasin:

"Eritoten kun lokakuun tuuli
huurteisin sormin kutittaa tukkaani,
rapuauringon pyydyksessä kävelen, palan
ja heitän maalle varjoravun ... "

Samalla tavalla kulkevaa on Katariina Vuorisen runo kuin Dylan Thomasin. Jopa runojen nimissä on samankaltaisuutta. "Otan kovemmin kiinni kuin muut rakkaudesta" (Vuorinen) "Pidelkää kiinni näistä muinaisminuuteista käenkuussa" (Thomas).

Ehkä Dylan Thomas voisi toimia myös vihjeenä siihen, kuinka näitä runoja voisi lukea. Esimerkiksi Outi (jolta Vuorisen kirja on mulla lainassa) on muuten on niin oivaltava runon arvioija kuin ajatella saattaa, uppoaa usein puurtamaan ja ponnistelemaan. Ja tekee sen joskus myös runoa arvioidessaan: "Vuorisen runoissa huomiota herättävät erityisesti voimakkaan metaforiset ilmaukset, joissa lukijalle on runsaasti ratkomista. "

Voi Outi hyvä, älä lähde ratkomaan näitä kieliryöppyjä!

Ehkä ryöpyn tarkoitus on luoda jotain mitä ei voi ratkoa. Ei ratkoa eikä virkata. Toisaalta ei runoa pidä lukea pelkänä oman mielen assosiointiharjoituksenakaan. Täytyy tietää missä mennään, esimerkiksi Katariina Vuorinen tuntuu menevän aika paljon tyttöydessä. Just niin kuten tarkka Outi kritiikissään kirjoitti. Eli jos minä - tällainen mies - ottaisin nämä runot vain oman mieleni assosioinnin aiheeksi niin tulos olisi ilmapallo. Ehkä siksi löysinkin Dylan Thomasin - hän oli sellainen mies, joka kirjoitti hieman samalla tavalla kuin Katariina Vuorinen.

4.9.06

HALUAN SAHAAN ASUMAAN

Haluaisin sisustaa sahan, siis vuokrata saha-rakennuksen ja asustaa sen yläkerrassa. Siihen on montakin syytä, ja keskeinen on se että saharakenuksessa ehkä lankkuinen herkkyyteni pääsisi oikeuksiinsa.

Minulle laudat merkkitsevät samaa kuin joillekin naisille villalanka, koska laudat ovat feminiinisiä. Samoin saharakennus, jonka keskellä on pelottavanhoukuttava, iso, klitorismainen sirkkelinterä. Tämä haave on aivan toisenlainen kun vertaa sitä tavallisempaan miesten asumisunelmaan, huoltoasemaan. Tuossa lähellä olisi tyhjillään, tyylikäs 50-lukulainen legopalikoista kootun näköinen huoltsikka. Mutta sitä en ole ajatellut enää aikoihin, en ole moottorimiehiä ja huoltsikalla tunnen vaan alemmuutta.

Nämä haaveet ryöpsähtivät taas, kun luin Hesarin kuukausiliitteestä (syyskuu 06) jutun, joka kertoi kirjailija Nina Banerjeen kesäpaikasta, joka oli Helkaman vanha polkupyörätehdas. Siinä oli just sitä fiilistä: rakennuksen tulee olla niin iso, että sitä pystyy asumaan vain osittain.

Siitä on jo kauan, kun eräs kaveri esitteli minulle suunnitelmaansa kuinka oikeita eristeitä käyttämällä jostakin saharakennuksen toimistohuoneesta voi tehdä talviasuttavan. Sen jälkeen olen katsellut sillä silmällä vanhoja sahoja. Ne olisivat vanhaa asumista tässä post-industrialistisessa tietotuotantomaailmassa.

Vanha luonnonkivinavetta sopisi toki paremman puutteessa, sellainen kolmen lehmän kaksio, jossa on kyökki ja karsina. Ehkä pitäisin myös kalustevajasta, joka olisi puutarhan ja ison kasvihuoneen vierellä (Täytyypä lukea uudestaan Siegfrid Lenzin Harjoituskenttä ja kuvaus puutarhurista). Haluaisin asua maanparannusvälineiden keskellä, tuntuu että kehoni pitäisi siitä.

En osaa elää tasalämpöisissä enkä tasavalaistuissa tiloissa. Olen kait niin maatunut. En ole oikein varma, olenko koskaan edes elänyt jäännöksettä ihmisasumuksissa. Vähintään unessa olen livahtanut jonnekin isompaan ja hatarampaan tilaan, käpertynyt sieltä löytämääni pesään.

Lapsena olen juoksennellut pohjalaisten maalaistalojen tuvissa, ja tiedän miltä tuntuu kaartaa pitkän pöydän ympäri, niin että räsymatot ovat kurtussa. Saharakennus sisältää samat elementit - sekä bonuksena koneen.

3.9.06

AVOMAAN KUNKKUA RIITTÄÄ

Kurkku on yksinkertainen tapaus, siksi häntä tulee helposti kohdeltua väärin. Voi niitä lukemattomia keittiöitä, joissa viipaloitu kurkku kuivahtaa pikkulautaselle tälläkin hetkellä. Mutta oikea avomaankurkku, kunkku, on saanut minut intensiivisesti hakemaan hänelle seuraa, huomaamatonta laittamista.

Monet suosittelevat tsatsikia, raastettu ja valutettu kurkku maustetussa kermaviilissä. Jos sais tsatsiki-seoksen ilman valkosipulia, niin ehkä kävisi, jos valkosipulin saisi lisätä seokseen tuoreena eikä vahnana jauheena. Mutta ei!

Entä seuraava. Kuorittu ja viipaloitu avomaankurkku, hikoiletettuna karkeassa suolassa ja tuoreella mintulla maustettuna. Oikeassa suunnassa ollaan, mutta suola maistuu liikaa. Minttunlehti kurkun kanssa sellaisenaan, menettelee, se on kuin hameenhelma reidellä.

No, kurkkuja riittää tarjoiltavaksi tänä syksynä. Aivan kuin hyvissä asemissa olevilla kirjailijoilla puolitekoisia romaaneja. Vetisiä kurkkuja, niitä eri kustantajat juoksuttavat koneistaan. Päivän (3.9) Keskisuomalaisessa Waarala kirjoittaa Hannu Mäkelän "Syksy Venetsiassa" (2006) romaanista, "ei olisi ollut mahdoton ajatus, että tätä tekstiä olisi selvästi lyhennetty ja stilisoitu vielä kerran. Mistä on tullut tämä tauti, julkaista ylipitkiä romaaneja? Ja mikä pakko niitä on julkaista turhan tiheään."

Jostakin syystä kokenut kirjailija, kustannustoimittajien kunkku aikoinaan, kirjoittaa vetistä ja pitkää proosaa.

Mutta takaisin avomaankunkkuun. On oltava valmis heittämään turhat kokeilut kompostiin, kun yrittää tehdä oikeutta tuolle vihreälle vedelle. Kylmä kurkkukeitto! On, se on aivan mainiota mutta minulle ei kelpaa sekään, se on liian keittoista.

Kurkkusalaatti on seuraava, jota lähden kokeilemaan. Siinä pitää olla rapea rakenne, tarvitaan karkein mahdollinen raastin tai veitsityötä. Ja nyt tuntuu että sen kumppaniksi sopisi raejuusto. Sen pehmeän miedot rakeet yhdistettynä rapeaan kurkkuun. Mutta ei ole mitään millä sen uskaltaisi maustaa?

2.9.06

CHATTIA, ELEGANSSIA JA EMANSIPAATIOTA

Keskustelutaiteen harjoitukset aloitettiin hyvissä ajoin, eli huonosta kielestä chatissa on turha puhua. Saksalainen Antje Eske järjesti naisryhmien keskustelutaiteen harjoituksia verkossa jo 1993. Ensin he perehtyivät Mainesin herttuattaren "Les galères du belle esprit" salongissa 1700 -luvun lopulla harrastettuun riimitettyyn dialogiin. Ryhmässä sovellettiin muutenkin salonkikeskustelujen etikettejä naisten emansipaation tavoitteisiin. Replikointia sovitettiin riimikuvioon, tai limerikkiin ja lopulta japanilaiseen kirjeeseen vastaamisrunouteen. Tästä haikai ketjukirjeestä he kehittelivät neljä erilaista chat-muotoa.

En väitä että chat olisi taantunut tuon lupaavan alun jälkeen. Teoreettisesti tässä online-kirjoittamisessa on kiinnostavaa lukemisen ja kirjoittamisen suhde. Oikeastaan sitä pitäisi kirjoittamisen sijaan kutsuakin lukemis/kirjoittamiseksi. Koska online-kirjoittamisen mahdollisuudet kaatuvat siihen että luullaan että se on vain kirjoittamista: virtuoosimaisia ja spontaaneja, loistavia kirjoittajia riittää, mutta monilta puuttuu vastaava lukutaito. Tuloksena on online-monologia.

On luultu että kyse on uudenlaisesta kirjoittamisesta, mutta tarkemmin ottaen kyse on siis lukemis/kirjoittamisesta. Se on eri asia kuin puheen ja kuuntelun vaihtelu keskustelussa, vaikka se vaikuttaakin samanlaiselta. Tämä on koko päivän kynsien pureskelun tulos.

Online-kirjoittaminen vaatii sekä virtuoosimaista kirjoitustaitoa, myös uskomattoman tarkkaa ja oivaltavaa lukutaitoa. Eikä ole vaikea havaita, että kirjoittamisinnon puutteeseen tuo uusi mahdollisuus ei ainakaan kaadu. Onneksi oivaltavasta lukutaidostakin löytyy esimerkkejä.
Site Meter