STRINDBERG JA PIRULLISUUS

Junassa oli vessa rikki, aivan huvikseni kysyin konnarilta pariin otteeseen että toimiikohan se vessa jo. Ei minulla mitään hätää ollut. Olivat laittaneet rikkinäisen vessan oven lukkoon eivätkä kerrtoneet syytä. Ihmisiä kävi nykimässä ovea. Ei kerrota ellei kysytä oli konnarin ajatus - siispä minä kyselin useaan otteeseen ja vain piruuttani.

Onnistuisinkohan kääntämään tämän pirullisuuteni niin, etten aivan huvikseni pilaisi toisten muutenkin epäonnista päivää. Salaiseen päiväkirjaan voisin kirjoittaa ja piruilla raivopäisesti kaikelle. Ehkä sen tuloksena suhtautuisin ihmisiin lempeämmin. Vai suhtautuisinko? Ehkä tilanne vain pahenisi ja kirjoittamalla lietsoisin pirun vain entistä hurjemmaksi.

Strindberg oli aina piruillut tuttavilleen, mutta vain teksteissään. Hän on luonut satiirisia henkilökuvia runsaasti ”Punaiseen huoneeseen” ja ”Mustiin lippuihin”. Ne molemmat sisältävät julmia kuvauksia Strindbersin ystävistä.

Näytelmissä Strindbegrin ex-vaimoista on säännönmukaisesti tullut roolihahmo. Ja yleensä tuota hahmoa näyttelee sitten hänen tuleva vaimonsa.

Ehkä Strindberg hakeutui aivan liian suoraan kirjoittamisen kaunalähteille. Ja ensimmäisenä, nykyään näitä samanlaisia uhoavia ohjaajia on kyllästykseen asti. Tietysti Strindberg koki hyvin voimakkaasti ystävyyssuhteensa ja työsuhteensa, rakkauksista puhumattakaan. Seurassa hän harvemmin räyhäsi, mutta jälkeenpäin kävelyretkillään hän sitten jäpisi mielessään milloin minkäkin henkilön kimpussa. Strindberg onkin sanonut, että seurassa hän on hiljainen mutta jälkeenpäin on enemmänkin sanottavaa.

Strindberg kuohutti siis mieltään milloin missäkin asiassa, ja kirjoitti siitä. Kirjoittaessaan hän on villi-ihminen seuraelämän ytimessä. Tämä on eräs syy miksi hänen tekstinsä ovat niin voimakkaita ja hurjia. Eikä kukaan osannut estää häntä tuhoamasta kaikkia ystävyyssuhteitaan kun vimma pääsi karkaamaan paperilta oikeaan elämään.

METSÄNPUOLIMMAINEN

Suomen Kuvalehdessä kerättiin ehdotuksia suomen kielen kauneimmaksi sanaksi. Johanna Venho kirjoitti:

"Minusta on aina kohottavaa löytää sana, jota en ole aiemmin kuullut tai jolle löytyy uutta käyttöä. "Metsänpuolimmainen" oli tällainen pieni aarre, kun läysin sen kirjasta, joka kertoi suomalaisten suhteesta metsään. Tiesin heti että sille on paikka runoissani: "kirjoitan metsänpuolimmaisella kädellä." Johanna Venho Suomen Kuvalehti 42/2006

Johannan johdolla myös meidän Teletopelius -kirjottajaryhmämme on bongaillut kauniita sanoja.

HEATHCLIFF KATOSI TÄLLAISEEN PIMEÄÄN ILTAAN

Nykyään Heathcliffin katoaminen yöksi pimeille nummille olivi vielä hämmästyttävämpää kuin Bronten aikoina. Nykyinen valosaaste heijastuu pilvistä niin että nummillakaan ei olisi niin pimeää. Valosaaste estäisi paitsi Heatcliffin tempaukset, myös Bronten kerronnan.

Emily Bronten Humisevassa harjussa on aina hämärää ja pimeää. Hämäryyttä ei suoraan kuvailla, mutta sen voi aavistaa. Ihmiset kuulevat ääniä, tunnistavat toisensa vasta takan valopiirissä; he haparoivat huoneistoissa kynttilän kanssa, he eivät näe kuin pienen alueen kerrallaan ja säpsähtelevät alituiseen.

”Menin kutsumaan Heathcliffia mutta en saanut vastausta”.

Pelkästään tällaisesta ilmaisussa oletetaan pimeän. Luvussa 9 Heathcliff on kadonnut iltaan. Syntyy mielikuva Chatherinesta joka tulee ulos, kulkee lyhdyn kanssa ja huutelee mutta ei saa vastausta. Mitään näkyvää ei kuvata, vain huutelu ja vastauksen puuttuminen – se saa meidät tuntemaan pimeän. Pimeys on kaikkialla. Mutta Bronte jättää johdonmukaisesti pimeyden kuvaamatta, ehkä se oli niin luonteva tila ennen valosaasteen aikaa.

Harvoin nykyään löytää Bronten kaltaista kertojaa, sellaista kertojaa jolle on aivan luontevaa se että vain osa kerrotaan. Nykyään vaikeneminenkin on niin dramaattisen merkitsevää. Sen jälkeen kun kaikki valaistiin, modernille kertojalle ympäristö ja ihmiset ovat aina jo valmiiksi valossa. Siihen verrattuna Bronten kerrontatekniikkaa voisi sanoa 'kertojan kynttilän näkökulmaksi'.

Heathcliff oli pienestä pitäen taipuvainen katoamaan nummille, hän liikkui siellä erehtymättä vaikka oli hämärää. 9 Luvussa kerrotaan kuinka ilta eteni, mutta nuorta Heathcliffia ei kuulunut. Perhe aterioi, palvelijoita lähetettiin vähän väliä kutsumaan kadonnutta kaveria.

Mutta vastausta ei kuulu, portti nummille on tosin jäänyt auki ja hevonenkin on kadonnut. Renki valittaa kun häntä patistetaan: ”Mutta tällaisena iltana, mustana kuin sysi, en voi etsiä hevosta enkä miestä!” Ja vasta nyt, aivan kuin kertoja havahtuisi pimeyteen ” Oli todellakin hyvin pimeä kesäilta, pilvet näyttivät ennustavan ukkosta.”

Odottaminen ja epätietoisuus on raskasta, varsinkin sille joka murehtii ja huolehtii. Äitini sai aina odottaa isää tulevaksi pimeästä metsästä pienellä traktorillaan. Ja me lapset opimme jo varhain erottamaan sen tietyn traktorin äänen, sen joka lähestyy riemuisana vaikka mitään ei näy.

Myös Catherine odotti Heathcliffia, kulki levottomana edestakaisin, ulos portille ja ulkosalle niin kauas kuin valopiiriä riitti. Aika kului, tiedämme vain että takan hehkussa valvotaan ja odotetaan puoleen yöhön. Sitten puhkeaa myrsky, ja Catherine odottaa ulkona seinustalla. Sitä ei kuvailla, kertoja ei ole käynyt kynttilänsä kanssa ulkona, tiedämme sen vain siitä että myrskyn tauottua märkä ja viluinen Catherine tulee sisälle.

Kerronta Humisevassa harjussa tapahtuu siten, että kaikki ei ole näkyvillä.

Aamulla kun on valoisaa tapaamme Catherinen takan luona, ulko ovi on auki. On selvää että lukijalle ei kerrota, missä Heathcliff oli ollut, hänhän oli ollut pimeässä.

OLETKO MIES VAI GEENILIMAN LEVITTÄJÄ

"Pettäminen kuuluu ihmisen lisääntymistrategiaan. Saadakseen geeninsä siirtymään seuraavaan sukupolveen miehen kannattaa paritella mahdollisimman monen naisen kanssa." (Nyt 46/2006). Kun biologiaa ja flirttiä sekoitetaan, kyse on tietysti vitsailusta.

Teoreettisesti kyse on metaforisesta harhasta, siinä sekoitetaan alueita joilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Biologialla on niin suuri selitysvoima, että se saa huonotkin kielikuvat vaikuttamaan jotenkin uskottavilta. Strindberg oli ensimmäinen, ja paras, joka kuvasi miehistä vallantahtoa biologisin kielikuvin. Hän oli siitä hyvä että hän ei kaunistellut ihmisen vallantahtoa, eikä puhunut miehestä minään geeniautomaattina.

Metaforien luonteeseen kuuluu se, että ne paljastuvat kupliksi kun näkökulma muuttuu. Haluaako mies olla isä, joka elää lastensa kanssa vai halluaako hän levittää geenilimaansa? Tuottaako geenliman levittäminen tyydytystä muillekin kuin sottaamisikäisille? Tällaisten kysymysten jälkeen metaforan harha on rikottu. Oikealla tavalla asetettu kysymys miehuudesta antaa paljon, paljon vivahteikkaamman vastauksen. Ja suuremman tyydytyksen.

Aamun lehteä lukiessani (ja katsoessani onko kirjallisuudella mitään sanottavaa tämän päivän ihmisille) huomasin että Atena -kustantamon tietokirjallisuus on taas esillä. Jussi Viitala, joka on tehnyt "tieteellisen" teoksen sekoittamalla biologisia metaforia ihmissuhteisiin, on viety Nyt-liitteen jutussa tekemään eläinetologisia päätelmiä yökerhoon. Aseltelma on metaforinen, kun tällä tavalla yökerhoa tarkastellaan soidinmenoina.

Tähän juttuun oli myös pakko viitata, kun opiskelijoitten kanssa kävimme just tänään Atenassa. "Mitä ihmeen sosiaalidarwinismia?" kysyin kustannusfirman pomolta Ville Rauvolalta. Hän vastasi: "Joo, kun noita kirjan juttuja kertoo baareissa, niin saa aikaan kiihkeitä keskusteluja." Täsmälleen. Tavoitteena onkin keskustelu eikä geeniliman levittäminen, ja siihen kirja sopiikin. Mutta jos tekijä olisi johdonmukaisesti väitteensä takana, niin terävien rinnastusten sijaan hän käyttäisi kirjaansa geenien levitykseen (ehkä tuon painoksen paperimassaan onkin sekoitettu jotakin).

Aivan kuin sattumalta olin myös ottanut lehtijutusta kopioit kirjallisuus-journalismia käsittelevälle kurssillemme. Siellä Viitalan juttu sai hieman enemmän ymmärrystä, mutta toinen samassa yhteydessä oleva teos, toisen arvostetun kustannustalon Otavan, julkaisema "Pelimies" herätti pelkästään ärtymystä sekä miehissä että naisissa. Puhumattakaan niistä kytkennöistä joissa Pelimies liittyy ravintolabisnekseen.

Jostain syystä me tarvitsemme nyt tällaista paskaa. Se on niin ihanan simppeliä, viivi-waagneria.

Me saamme nautintoa tällaisesta tunne-elämän darwinismista just siksi, että sillä ei ole mitään tekemistä tässä oikeitten ihmisten välisten suhteiden maailmassa. Ne ovat vain metaforia. Ehkä se lohduttaa ja tuudittaa ajattelemaan että vallitseva talousdarwinismikin on vain kielikuvien leikkiä.

MUSTALLA MÄRÄLLÄ OKSALLA

Lehdet ovat jo nuhjuisia, paitsi jotkut puut ovat yhä kuin ilmestyksiä. Jokin aika sitten kadulla näin loistavan kauniin naisen, tai jopa kuolettavan kauniin naisen. Säikähdin tuota hahmoa, vaikka hän vain vilahti silmäkulmassani, vatsaan tuli jotenkin unheimlich olo.

Hän oli nuori ja todella kalliisti pukeutunut. Vaikutelmaa jopa korosti tuon täydellisen asun maanläheiset värit. Ruskean sävyinen villableiseri, hieman kultaa joukossa. Kevyesti vatsalle laskeutuva harmaa silkkipaita. Ruskea minihame ja harmaaseittiset sukkahousut, hieman hopeaa joukossa.

Ehkä Ezra Pound tapasi hänet Pariisissa metroasemalla vuosisadan alussa, ja kirjoitti:

"Näiden kasvojen ilmestyminen väentungoksessa
kukan terälehtiä mustalla märällä oksalla."

Ennen ilmestysrunot olivat pitkiä; johdannossa esiteltiin päähenkilön onneton tila, ja näin johdatettiin ilmestykseen sekä perusteelliseen vuoropuheluun. Pound sanoi aikoinaan, että ilmestys ei voi olla enää pitkä kertomus, vaan nopea - järkeilyä ja torjuntaa nopeampi kuvan välähdys. (En tiedä, ehkä silmänräpäyksenkin voima on ehtynyt sittemmin.)

Kohtasin tuon kauniin olennon vielä toistamiseen, vaikka olin sitkeästi yrittänyt palata rauhassa omaan nuhjuisuuteeni. Onnettomasta sattumasta johtuen jouduin hänen eteensä kaupan tiskille. Roikotin ylläni puvun takkia, jonka taskunvuoressa kilisi kolikoita. Minun nuhjuisuuteni joutui hänen eteensä, hänen tielleen. Mutta kokemus olikin yllättävä. Jos tuolla kadulla silmiini sattunut olento paljasti oman kuluneisuuteni, niin nyt kävi päinvastoin. Olen varma että hän ei oikein kokenut olevansa elossa, ei ainakaan niin voimakkaasti kuin minä. Hän oli niin ohut, aivan painottoman oloinen.

Silmänräpäyksen ilmestysvoima on kadonnut, välähtävä hetki on muuttunut kaahaukseksi ja kauneus on hitaassa liikkeessä kun lintu ei pyrähtele levottomasti. Pentti Saarikosken Pound mukaelman tavoin:

"Ajettiin hillitöntä vauhtia tietä pitkin
keltavästäräkki käveli mustan oksan päästä päähän"

KANNATTAA OSTAA POEETTISTA TILAA (2)

Poettiseen tilaan kannattaa satsata. Hämmästelin tätä paradoksaaliselta tuntuvaa asiaa pari lastua sitten. Mutta nyt Aamulehden Valo-liite todisti asian. Kansikuvassa, sinimustaa hämärää vasten on Saarikosken säkeet:

Minä olen
valo
joka johdatan
sinut pimeään.

Tosin missään ei mainita, että kyseessä on runon säkeet. Päinvastoin, sanan "Valo" kohdalla on pieni numero viittaamassa Valo-lehden sivuun jossa juttu on. Tavanomaisen kansikuvan tekijä on varmaan saanut rahansa ja tekijänoikeudet on kuitattu, mutta poeettinen sana on vapaasti kopioitavissa (ehkä se on tekijänoikeuksia voimakkaampaa).

Nämä sanat jäävät mieleen, mielikuviin. Kansikuva unohtuu, itse juttu unohtuu, ja kaikki mistä tässä lehdessä maksetaan, se unohtuu. Mutta runous on pysyvä voima. Itse juttu käsitteli pimeää. Se oli rutiinikierros, jossa suhteestaan pimeään puhuivat kynttiläkonsultti, valoallergikko, kaamosmasentunut ja pimeääpelkäävä. Niistä ei jäänyt mitään mieleen, ei mitään koskettavaa, ei vaikuttavaa...

Mutta kun Saarikosken säe on lehden kannessa, niin puhuihan se.

PRÄSSIHOUSURIIMIT VAI HOPPARINHOUSUT

Heikki Salo nojailee katederilla ja kertoo laululyriikasta, siitä kuinka toivokärki-traditio edellytti iskelmältä puhdasta loppusoinnutusta. Mutta nyt jo lauluntekijät ovat huomanneet että skaala onkin paljon laajempi, ja miksei voisi käyttää vokaali tai konsonanttiriimitystä. Hän kertoo:

- Kun Pikku G sanoo, et mulla on riimejä ku väkeä kiinassa, niin Toivo Kärki voisi vastata, että poika eihän sinulla ole yhtään riimiä.

Heikin mielestä hiphop-kulttuuri on laventanut riimittelyä, ja sanoo että jos Toivo Kärki ja Eino Leino ovat lähellä toisiaan, niin itseasiassa rapriimittäjät ovatkin lähempänä Aleksis Kiveä.

Tehdessään Kahlekuningaslajin riimittelyä käsittävää osaa Heikki mainitsee lähteekseen Inka Vilenin gradun "Riimittäminen ja riimittyminen rock- ja iskelmäsanoituksissa." Puhtaan riimin ja iskelmän tilalle alkoi tulla vähemmän puhdasta rock-riimiä varsinkin Juicen johdolla - ja niiden lähteet ovatkin englanninkielessä jossa puhe ja kirjoitusasu poikkeavat toisistaan.

Kiinnostava juttu, radio Keski-suomi haastatteli viimeviikolla Salon Hessua. Kannattaa kuunnella haastattelu, vaikka rock-lyriikka ei ole kirjallisuutta vaan laulua, niin kirjoittamista se silti edellyttää.

KANNATTAA OSTAA POEETTISTA TILAA

Lehtikieli ja hyvän kirjallisuuden kieli tuntuvat niin vastakkaisilta, joskus epäilyttää että voiko niiden lukemisesta edes käyttää samaa sanaa. Lehtikieli on silmäiltävää, ja kirjallisuus on syötävää. Mehevyys, monitulkintaisuus ja vivahteikkuus ovat kirjallisessa käytössä kehotus lukijalle käydä kiinni murtamaan leipää. Eikä sitten hotkita! Silmäiltävästä tekstistä taas täytyy poistaa vivahteikkuus, koska sitä ei nautita. Lehtikieli käsittelee asioita, ja silloin vivahteikkuus näyttää vain sekavuudelta.

No, onhan tälle ilmiölle sanakin - poeettisuus. Lehtikielessä sitä ei ole. Tai sille on vain yksi paikka: poeettisen, monimerkityksisen ja ajattelemaan laittavan sanan paikka on otsikossa. Se on kuin mainoslause, sen ympärillä on tilaa ja nautiskelua.

Laitoin kirjallisuus/journalismi kurssillamme luettavaksi tuon kuuluisaksi tulleen ohjaaja Olli Saarelan henkilökuva Imagessa. Verkkokeskustelussa tuli ilmi miten osuva ja monimielinen oli jutun otsikko "Protestantti".

Tosiaankin, lööpit eivät ole oikeasti enää aikoihin pysäyttäneet lukutaitoisia. Informatiiviset otsikot ovat tylsiä. Poeettinen sana, kun sen ympärille ostetaan paljon vapaata tilaa mediassa, niin, onhan se kaunis. Poeettinen sana on tässäkin tapauksessa se mikä jää. Voidaan jopa tyytyväisyydellä todeta, että kun juttuja ei lehdistä enää edes silmäillä (koska ne eivät ravitse) niin olennaisin jää - irrallinen, monimielinen, poeettinen otsikko.

TULE TÄNNE HÄMÄRÄÄN

Nämä sanat katsovat sinua. Ei mitenkään tuijottavasti, eikä vaativasti, mutta lamauttavasti ja vähitellen todellisuutesi hämärtäy. Olet siirtymässä tänne hämärän valtakuntaan, näihin sanoihin, joita minä joskus täällä samassa hämärässä olen väsännyt.

Ensin työnnät vain pääsi tänne mutta jos teksti imee niin kohta olet täällä varpaita myöten. Mielikuva on Maurice Blanchotilta kun hän kuvaa "Hämärän Tuomasta" asettuneena lukemaan:

"Hän luki hellittämättömän tarkasti ja keskittyneesti. Suhteessa jokaiseen merkkiin hän oli samassa tilanteessa kuin rukoilijasirkka, joka juuri joutuu naaraan syömäksi. He katsoivat toisiaan. Sanat, peräisin kirjasta, joka alkoi käyttää kuolettavaa voimaansa, vetivät lempeästi ja rauhallisesti puoleensa niitä koskettavaa katsetta. Jokainen sana kuin puoliavoin silmä, laski sisäänsä tungettelevan katseen jota se ei toisessa tilanteessa olisi sietänyt."

Jostakin syystä tämän hämärän vuodenajan hyväksyminen menee minulla Blanchot´n kautta. Hän tosin puhuu yöstä ja unohtamisesta – sekä fiktiosta jossa lukija katoaa yöhön. Lopulta lukijan käy kuten rukoilijasirkan, hän luovuttaa oman elämänsä tekstille. On siis syytä lukea seuraava sitaatti ajatuksen kanssa:

"Hänen elävä ruumiinsa astui sisään sanojen nimettömiin hahmoihin, antaen niille olemisensa, muodostaen niiden väliset suhteet, tarjoten olemisensa sanalle "olla".

TAISTELU JA LEMMENLEIKKI

Mies ja nainen loikoilevat tyydytettyinä vuoteella. He käyvät seuraavan sananvaihdon:
- Aina sama häkkilinnun laulu. Aa, äl, koo, uu.
- Antaudun luovan kohtalon uriin.
- Avoin luonne kantaa uskallusta. Aina luotan kultani uskollisuuteen.

Heillä on siis menossa keskusteluleikki, jossa lauseiden tulee muodostua tietyillä kirjaimilla alkavista sanoista.

Himon ja nautinnon välillä on se ero, että vain jälkimmäinen voi olla loputonta. Ja kun pariskunta on rakastellut, he palaavat koskettelun ja nonsensemaisen sanailun alueelle. Kyse on Elisa Salon novellista "Alkuaineet kohtaavat". Se on eroottinen fantasia, joka kertoo häkkitanssioista ja heidän rakkaudestaan - ja siitä kuinka sen käy ilman häkkiä.

Häkkitanssijoiden tulee ilmaista puhdasta himoa: sitä varten miehen ja naisen ei saa puhua toisilleen, ei koskettaa toistaan. He ovat taiteilijoita, ja heidän on jalostettava himoaan tanssia varten. Kaikki epäpuhdas palaa pois ja jäljelle jää puhdas himon alkuaine. Elisan novelli lähtee kuitenkin tilanteesta, jossa häkkitanssijat ovat saaneet toisensa. Häkit ovat pois, pomo on konkurssissa, he ovat viimeinkin yhtä. Ehkä siksi kaikki on turkoosia, on kesäloma ja toisensa tyydyttäneet olennot loikoilevat vuoteella.

Olen lukenut muutamaan kertaan tämän Elisan novellin, ensin tekstipajassamme Teletopeliuksessa ja sitten julkaistuna Täytetyssä näädässä (sieltä voitte lukea sen tämän kehittelyni taustaksi). Tämä eroottinen fantasia kertoo siitä, kuinka himo ja häkkien rajoitukset kuuluvat yhteen.

Mutta himon ohella tämä kertoo nautinnosta. Luulin ensin, että he ovat hämillään ja pitkästyneitä kun himo on kulutettu loppuun. Mutta novelli loppuu monimielisesti heidän väliseen sanaleikkiin. Muistin kirjallisuushistoriasta joitain verbaalisia lemmenleikkejä, joc d'amour, partnereiden välisiä verbaaleja kiistelyjä. Vesitetyssä muodossa niitä voi tunnistaa hollywoodromansseissa: tiedätte kyllä mitä se tarkoittaa, kun mies ja nainen ovat filmin alussa kohtuuttoman innokkaita kiistelemään keskenään.

Elisan novellissa verbaalisen lemmenleikin avainsanana on ilmaus "aina sama häkkilinnun laulu". He ovat onnellisia nyt, koska he sopivat keskenään eräänlaisista neljän kirjaimen kaltereista. Rajoituksesta, joka on samalla lupaus (A.L.K.U). Jokainen heidän sanomansa repliikki on tässä häkissä jo syntyessään:

- Arkana lähestyit, kelpuutit ujon. Astuimme luottavaisesti kotiimme unelmoimaan. Aamussa laiskassa kahvittelimme usein. Alati laukean kanssasi uudelleen. Ajattelen lapsia kehtoihin useita. Ai lav kisses... us. Always love kills us.

LUOTTAMUS, ETTÄ KAIKKI JATKUU...

Nämä asiat pyörivät yölläkin päässäni, ummehtuneena ja pahantuulisena pyörin lakanoissa... kunnes keksin avata parvekkeen oven... oi sadeyö... lämmin yö, raikas ilma ja sateenropina ... sadasada aina vain... loppumaton ja äärettömän turvallinen sade ... jokellukseen, sateen sokellukseen ... liittyvä olemisen luottamus ... kolmen pisteen lupaus...

Kuten rytmi kuljettaa runoa. Minulle Marianna Kurton esikoiskokoelma Eksyneitten valtakunta (wsoy 2006) alkoi maistua vasta viimeisessä osiossa. Aiemmissa osissa en löytänyt itselleni lukijan paikkaa, aivan kuin hän puhuisi nuoremmille. Jäljen ääni -kritiikkiblogissa Penjami esitti hyvän kokonaiskatsauksen kokoelman nimen ja "eksymisen" kannalta. Minä nautin nyt vain viimeisestä osasta. Siinä rytmi kuljettaa ja tuo myötään mitä oudointa kamaa mutta niin kevyesti ja helposti:

"Metsä on polkuinen, nousee taivaaseen josta sade tiputtelee sormia. Pihalla joku jatkaa hengittämistään, maisemaa pitää pystyssä rypistynyt tähtikartta. Niin turha pelästyä talvea, sitä hetkeä kun puiden takaa paljastuu pysähtynyt pilvi. Turha kaivaa kotia ryppyiseen maahan, siis hengitä, jatka hengittämistä, puut pitävät itsensä pystyssä. Jätä metsä, mitä sieltä löysit, uni puista. Oravan uni. Linnun kaulavaltimo. Kierrä sumuinen maa jonka tallasit, tallaa se. Väistä juuret, kompastu, itke."

Erityisen jänniä ovat nuo nopeat liikkeet; käskyjen ja kieltojen toisensa kumoamat nopeat liikkeet (väistä juuret, kompastu,itke). Niitä Kurton käyttää paljon ja mukavasti.

80 000 HIRVEÄ KUMOON KULEKSIMASTA

Novellisti Hanna Hauru (Muuttoliike, Like 2006) tekee osuvia, yksinkartaisia, naivistisia pelkistyksiä. Jossain pohjoisessa, metsän reunassa asuu perhe joka elää riistalla. Isä ja poika metsästävät, äiti paistelee riistakäristystä sekä tekee luista, nahkoista ja hampaista erilaisia tuotteita. Pojasta tulee isona tv-kokki, hän tekee riistaruokia.

Tällainen supernaivi kuvauksen periaate toimii mukavasti. Vivahteikkaan ja monisärmäisen, kompleksisen proge-epiikan sijaan vedetään hyvä tarina ikäänkuin yhtä asiaa muuntelemalla. Periaate on sama kuin punk-biisissä: muutamalla soinnulla (tässä ne soinnut ovat äiti, isä ja veli) tehdään ovela ja selkeä tarina. Tarinan kertoja ja perheen tyttö oli punkkari, joka piti vapaasti juoksevista eläimistä ja muutti pois.

Elämä metsän reunassa pelkistää ja paljastaa elämisen väkivaltaisuuden. Systeemin suojissa, kaupungissa elävän, ei tarvitse olla itse väkivaltaisia koska koneisto tekee sen meidän puolestamme.

Asiasta toiseen. Hirven metsästyskausi on menossa, ja tänä syksynä kaadetaan hirviä enemmän kuin koskaan - 80 000 eläintä. Lihan hankinta-urakka on niin suuri, että vanhat metsästysmenetelmät on hylättävä. Passimiehet ovat tehottomia radio-ohjattaviin koiriin verrattuna: nämä koulutetut koirat, joihin isännillä on online-yhteys, ajavat tehokkaasti ja nopeasti hirven isäntänsä eteen. Ja kiitos sen, että suomen metsät ovat täynnä autoteitä, nyt metsästäjä voi istuskella autossaan ja kuunnella lätkäselostusta metsätien reunalla kunnes saa hirven lähestymisestä kertovan signaalin. Eipä tarvi muuta kuin sammuttaa radio, avata ovi ja ladata ase.

PAPERIARKIN HILJAISUUDESTA

Runoilija Panu Tuomen esseekokoelmassa Poeettinen korrektius (Sanasato 2006) on lupaava alku. Hän kertoo työhuoneensa seinällä olevasta Muhamedin kuvasta. Tuossa kuvassa kaikilla on kasvot paitsi Muhamedilla itsellään - jopa kuullakin on kasvot. Ja silti kuva kertoo juuri Hänestä jonka kasvot ovat hunnun takana. Näin hän käy pohtimaan kuvakiellon filosofiaa ja ajatusta että kaikkea ei tule kuvata.

Minua kiinnosti varsinaisesti seuraava essee "Kirjainten toinen elämä", joka käsittelee sitä mitä tapahtuu lukijassa. Lähtökohtana on se, että kirjoittajassa on lukija mukana kirjoittaessaan, ja sama toisin päin.

Runoudessa "paperiarkin hiljaisuus on runon julmin koetinkivi... kontakti pelkän kirjan perusteella vaikuttaa molemman osapuolen kannalta erityisen haasteelliselta; silloin ei kirjoittajan uhoamisella ja anteeksipyytelyllä ole merkitystä. Runo on lukijansa armoilla, paljas ja värjöttelevä..."

Mutta sitten tuntuu kuin kirjoittajlta olisi jäänyt jokin yhteys esittämättä, kun hän siityy Mestari Eckhardtiin. Tämän mukaan Kristus syntyy sellaisen ihmisen sielussa, joka luopuu kaikista Häntä koskevista kuvista ja kuvitelmista. Ja juuri kun alan aavistella huipennusta (eli sitä miksi naivi ja välitön juttelu kirjoittajan ja lukijan, tai ihmisen ja Kristuksen välillä, ei olisikaan tavoiteltavaa) kirjoittaja unohtuu höpisemään jotain toisarvoista kvanttifysiikasta.

Ehkä Mestari osoittaa dialogisuuden taakse, jonnekin vuorovaikutuksen helppous-ihanteen taakse. Esseen huipentuma on hieno ja arvoituksellinen, se on uuskatolisen Mathew Foxin mystinen toteamus: "Kielessäkin painovoima ja rakkaus kulkevat erottamattomina yhdessä. Miettikääpä huviksenne ilmaisua falling in love. "

Tuomi jatkaa "Kysymys on viimekädessä siitä, tulkitaanko tekstiä oman intuition vai yleisesti hyväksytyn lukutavan ehdoilla. Lienee sanomattakin selvää, että tekijän ja lukijan kohtaaminen edellyttää kummaltakin osapuolelta henkilökohtaista uhrautumista, jolloin tapahtuu jälleen näkemisen ihme: säkeet kantavat sittenkin yleiskielellä sinetöidyn joukkohaudan ylitse."

Tässä on siis maallinen versio jälleen näkemisen ihmeestä. Se ei tapahdu helpon kommunikaation kautta, vaan päinvastoin - paperiarkin hiljaisuuden myötä.

Asiasta toiseen, polttaakohan Panu Tuomi tupakkaa yhä samalla tavalla kuin ennen? Muistan kun istuimme Oriveden kesässä terassi-iltapäivää ja hän puhui Mestari Eckhardtista. Huomioni vei kuitenkin hänen omaperäinen tapansa tupakoida. Näytti siltä kuin hän olisi juonut savukkeesta. Aivan kuin tupakka olisi ollut pieni putkilo josta neste valui hänen suuhunsa - ja tuli ulos savuna.

BERNSTEIN-POETIIKKAA CHATISSA

Chateissa on kiinnostavia teknologisia heikkouksia, sellaisia joita oikeakielisyyskoneet eivät onnistu poistamaan. Ne ovat niin itsestäänselviä, että niitä ei huomaa muut kuin poeettiset harhailijat. Ne vaikuttavat lyöntivirheiltä jotka antavat sanoille usein outoja varjoja, ja joista Bernsteinin kaltaiset runoilijat kiinnostuvat.

Chat-keskustelun teknologisesta heikkoudesta johtuen repliikit hajoavat. Se mihin vastaat ei näykään monitorissa viereisenä repliikkinä, vierusparina, vaan jokun toisen repliikki sattuu siihen väliin. Tämäkin on jo niin selvää että keskustelijoita se ei haittaa, mutta silloin kun mukana on runollisuutta huolettomuutta. Silloin on pelkästään mukavaa, dadaistien exquisite corpse-kirjotusleikin tavoin, että edellisen repliikin näkee vasta jälkeenpäin.

Lyöntivirheet eivät haittaa, repliikkien järjestyksen hajoaminen ei haittaa - koska lukija oppii olemaan noteeraamatta niitä. Mutta huomaatteko sitä varjoa tässä.

Online-kirjoittamisessa on koko ajan mukana taso jota lukija torjuu aktiivisesti. Varjojen eli virheiden tasossa hän useimmiten näkee vain tahatonta komikkaa, koska ei ole vielä oppinut lukemaan niitä laajemmin. Hän koettaa pysyä asiassa, mutta lyöntivirheiden koomiset sivumerkitykset naurattavat häntä.

Nyt kun Bernsteinin "Runouden puolustus" on verkossa luettavissa, niin sitä voi rinnastaa tähän. Häntä mukaillen voisi sanoa, että huono online-kirjoituksen lukija hahmottaa vain asiatason, hieman parempi hahmottaa kaksi binaarista tasoa, jossa ensimmäinen taso on asian taso ja toinen taso on vain koominen nonsense. Mutta poeettinen nautiskelija ei jää tähän, sillä merkityksen hämärtyminen voi myös olla sen rikastumista:

"...Nin-sene.meekitys on liian binaarinen
jaoppositioimenoi, ja liiaksi kakakki tai ei mutaan
selvitys jossa ninesense näyttää jo
määrihelmallisesti olvin yhtä kaiken merkityksen
puuttumisen kanssa. Meillä on ekhäpää merkityksen
hämärtymition, jhoha tarkoittaa ettei
olla riippuvaisia konvehtionaalisista merkityksen
välittämisen menetelmistä vaan jhoha saattaa
mahdoollstaa paaavlov suuremman merkityksellistisyyden kuin "

Kun lukija hahmottaa asiaa - lyöntivirheiden ja repliikkien epäjärjestyksen läpi - hän itseasiassa luo keskustelun representaatiota itselleen. Hän pyrkii olemaan huomaamatta asiaan kuulumattomia sivumerkityksiä. Mutta poettinen lukeminen kiinnittää huomionsa juuri kielellisiin anomalioihin, ja löytää sielä muutakin kuin vain koomiikkaa, löytää monenlaisia hämärän kielen lähteitä.