KunKirjoitan

2006-11-16T12:00:00.001+02:00

Serveriongelmien jälkeen
Kun Kirjoitan blogini
on hajonnut lukuisiin uusiin bogeihin

2006-10-25T17:40:00.000+03:00

STRINDBERG JA PIRULLISUUS

Junassa oli vessa rikki, aivan huvikseni kysyin konnarilta pariin otteeseen että toimiikohan se vessa jo. Ei minulla mitään hätää ollut. Olivat laittaneet rikkinäisen vessan oven lukkoon eivätkä kerrtoneet syytä. Ihmisiä kävi nykimässä ovea. Ei kerrota ellei kysytä oli konnarin ajatus - siispä minä kyselin useaan otteeseen ja vain piruuttani.

Onnistuisinkohan kääntämään tämän pirullisuuteni niin, etten aivan huvikseni pilaisi toisten muutenkin epäonnista päivää. Salaiseen päiväkirjaan voisin kirjoittaa ja piruilla raivopäisesti kaikelle. Ehkä sen tuloksena suhtautuisin ihmisiin lempeämmin. Vai suhtautuisinko? Ehkä tilanne vain pahenisi ja kirjoittamalla lietsoisin pirun vain entistä hurjemmaksi.

Strindberg oli aina piruillut tuttavilleen, mutta vain teksteissään. Hän on luonut satiirisia henkilökuvia runsaasti ”Punaiseen huoneeseen” ja ”Mustiin lippuihin”. Ne molemmat sisältävät julmia kuvauksia Strindbersin ystävistä.

Näytelmissä Strindbegrin ex-vaimoista on säännönmukaisesti tullut roolihahmo. Ja yleensä tuota hahmoa näyttelee sitten hänen tuleva vaimonsa.

Ehkä Strindberg hakeutui aivan liian suoraan kirjoittamisen kaunalähteille. Ja ensimmäisenä, nykyään näitä samanlaisia uhoavia ohjaajia on kyllästykseen asti. Tietysti Strindberg koki hyvin voimakkaasti ystävyyssuhteensa ja työsuhteensa, rakkauksista puhumattakaan. Seurassa hän harvemmin räyhäsi, mutta jälkeenpäin kävelyretkillään hän sitten jäpisi mielessään milloin minkäkin henkilön kimpussa. Strindberg onkin sanonut, että seurassa hän on hiljainen mutta jälkeenpäin on enemmänkin sanottavaa.

Strindberg kuohutti siis mieltään milloin missäkin asiassa, ja kirjoitti siitä. Kirjoittaessaan hän on villi-ihminen seuraelämän ytimessä. Tämä on eräs syy miksi hänen tekstinsä ovat niin voimakkaita ja hurjia. Eikä kukaan osannut estää häntä tuhoamasta kaikkia ystävyyssuhteitaan kun vimma pääsi karkaamaan paperilta oikeaan elämään.

2006-10-22T14:46:00.000+03:00

METSÄNPUOLIMMAINEN

Suomen Kuvalehdessä kerättiin ehdotuksia suomen kielen kauneimmaksi sanaksi. Johanna Venho kirjoitti:

"Minusta on aina kohottavaa löytää sana, jota en ole aiemmin kuullut tai jolle löytyy uutta käyttöä. "Metsänpuolimmainen" oli tällainen pieni aarre, kun läysin sen kirjasta, joka kertoi suomalaisten suhteesta metsään. Tiesin heti että sille on paikka runoissani: "kirjoitan metsänpuolimmaisella kädellä." Johanna Venho Suomen Kuvalehti 42/2006

Johannan johdolla myös meidän Teletopelius -kirjottajaryhmämme on bongaillut kauniita sanoja.

2006-10-22T00:33:00.000+03:00

HEATHCLIFF KATOSI TÄLLAISEEN PIMEÄÄN ILTAAN

Nykyään Heathcliffin katoaminen yöksi pimeille nummille olivi vielä hämmästyttävämpää kuin Bronten aikoina. Nykyinen valosaaste heijastuu pilvistä niin että nummillakaan ei olisi niin pimeää. Valosaaste estäisi paitsi Heatcliffin tempaukset, myös Bronten kerronnan.

Emily Bronten Humisevassa harjussa on aina hämärää ja pimeää. Hämäryyttä ei suoraan kuvailla, mutta sen voi aavistaa. Ihmiset kuulevat ääniä, tunnistavat toisensa vasta takan valopiirissä; he haparoivat huoneistoissa kynttilän kanssa, he eivät näe kuin pienen alueen kerrallaan ja säpsähtelevät alituiseen.

”Menin kutsumaan Heathcliffia mutta en saanut vastausta”.

Pelkästään tällaisesta ilmaisussa oletetaan pimeän. Luvussa 9 Heathcliff on kadonnut iltaan. Syntyy mielikuva Chatherinesta joka tulee ulos, kulkee lyhdyn kanssa ja huutelee mutta ei saa vastausta. Mitään näkyvää ei kuvata, vain huutelu ja vastauksen puuttuminen – se saa meidät tuntemaan pimeän. Pimeys on kaikkialla. Mutta Bronte jättää johdonmukaisesti pimeyden kuvaamatta, ehkä se oli niin luonteva tila ennen valosaasteen aikaa.

Harvoin nykyään löytää Bronten kaltaista kertojaa, sellaista kertojaa jolle on aivan luontevaa se että vain osa kerrotaan. Nykyään vaikeneminenkin on niin dramaattisen merkitsevää. Sen jälkeen kun kaikki valaistiin, modernille kertojalle ympäristö ja ihmiset ovat aina jo valmiiksi valossa. Siihen verrattuna Bronten kerrontatekniikkaa voisi sanoa 'kertojan kynttilän näkökulmaksi'.

Heathcliff oli pienestä pitäen taipuvainen katoamaan nummille, hän liikkui siellä erehtymättä vaikka oli hämärää. 9 Luvussa kerrotaan kuinka ilta eteni, mutta nuorta Heathcliffia ei kuulunut. Perhe aterioi, palvelijoita lähetettiin vähän väliä kutsumaan kadonnutta kaveria.

Mutta vastausta ei kuulu, portti nummille on tosin jäänyt auki ja hevonenkin on kadonnut. Renki valittaa kun häntä patistetaan: ”Mutta tällaisena iltana, mustana kuin sysi, en voi etsiä hevosta enkä miestä!” Ja vasta nyt, aivan kuin kertoja havahtuisi pimeyteen ” Oli todellakin hyvin pimeä kesäilta, pilvet näyttivät ennustavan ukkosta.”

Odottaminen ja epätietoisuus on raskasta, varsinkin sille joka murehtii ja huolehtii. Äitini sai aina odottaa isää tulevaksi pimeästä metsästä pienellä traktorillaan. Ja me lapset opimme jo varhain erottamaan sen tietyn traktorin äänen, sen joka lähestyy riemuisana vaikka mitään ei näy.

Myös Catherine odotti Heathcliffia, kulki levottomana edestakaisin, ulos portille ja ulkosalle niin kauas kuin valopiiriä riitti. Aika kului, tiedämme vain että takan hehkussa valvotaan ja odotetaan puoleen yöhön. Sitten puhkeaa myrsky, ja Catherine odottaa ulkona seinustalla. Sitä ei kuvailla, kertoja ei ole käynyt kynttilänsä kanssa ulkona, tiedämme sen vain siitä että myrskyn tauottua märkä ja viluinen Catherine tulee sisälle.

Kerronta Humisevassa harjussa tapahtuu siten, että kaikki ei ole näkyvillä.

Aamulla kun on valoisaa tapaamme Catherinen takan luona, ulko ovi on auki. On selvää että lukijalle ei kerrota, missä Heathcliff oli ollut, hänhän oli ollut pimeässä.

2006-10-20T16:51:00.006+03:00

OLETKO MIES VAI GEENILIMAN LEVITTÄJÄ

"Pettäminen kuuluu ihmisen lisääntymistrategiaan. Saadakseen geeninsä siirtymään seuraavaan sukupolveen miehen kannattaa paritella mahdollisimman monen naisen kanssa." (Nyt 46/2006). Kun biologiaa ja flirttiä sekoitetaan, kyse on tietysti vitsailusta.

Teoreettisesti kyse on metaforisesta harhasta, siinä sekoitetaan alueita joilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Biologialla on niin suuri selitysvoima, että se saa huonotkin kielikuvat vaikuttamaan jotenkin uskottavilta. Strindberg oli ensimmäinen, ja paras, joka kuvasi miehistä vallantahtoa biologisin kielikuvin. Hän oli siitä hyvä että hän ei kaunistellut ihmisen vallantahtoa, eikä puhunut miehestä minään geeniautomaattina.

Metaforien luonteeseen kuuluu se, että ne paljastuvat kupliksi kun näkökulma muuttuu. Haluaako mies olla isä, joka elää lastensa kanssa vai halluaako hän levittää geenilimaansa? Tuottaako geenliman levittäminen tyydytystä muillekin kuin sottaamisikäisille? Tällaisten kysymysten jälkeen metaforan harha on rikottu. Oikealla tavalla asetettu kysymys miehuudesta antaa paljon, paljon vivahteikkaamman vastauksen. Ja suuremman tyydytyksen.

Aamun lehteä lukiessani (ja katsoessani onko kirjallisuudella mitään sanottavaa tämän päivän ihmisille) huomasin että Atena -kustantamon tietokirjallisuus on taas esillä. Jussi Viitala, joka on tehnyt "tieteellisen" teoksen sekoittamalla biologisia metaforia ihmissuhteisiin, on viety Nyt-liitteen jutussa tekemään eläinetologisia päätelmiä yökerhoon. Aseltelma on metaforinen, kun tällä tavalla yökerhoa tarkastellaan soidinmenoina.

Tähän juttuun oli myös pakko viitata, kun opiskelijoitten kanssa kävimme just tänään Atenassa. "Mitä ihmeen sosiaalidarwinismia?" kysyin kustannusfirman pomolta Ville Rauvolalta. Hän vastasi: "Joo, kun noita kirjan juttuja kertoo baareissa, niin saa aikaan kiihkeitä keskusteluja." Täsmälleen. Tavoitteena onkin keskustelu eikä geeniliman levittäminen, ja siihen kirja sopiikin. Mutta jos tekijä olisi johdonmukaisesti väitteensä takana, niin terävien rinnastusten sijaan hän käyttäisi kirjaansa geenien levitykseen (ehkä tuon painoksen paperimassaan onkin sekoitettu jotakin).

Aivan kuin sattumalta olin myös ottanut lehtijutusta kopioit kirjallisuus-journalismia käsittelevälle kurssillemme. Siellä Viitalan juttu sai hieman enemmän ymmärrystä, mutta toinen samassa yhteydessä oleva teos, toisen arvostetun kustannustalon Otavan, julkaisema "Pelimies" herätti pelkästään ärtymystä sekä miehissä että naisissa. Puhumattakaan niistä kytkennöistä joissa Pelimies liittyy ravintolabisnekseen.

Jostain syystä me tarvitsemme nyt tällaista paskaa. Se on niin ihanan simppeliä, viivi-waagneria.

Me saamme nautintoa tällaisesta tunne-elämän darwinismista just siksi, että sillä ei ole mitään tekemistä tässä oikeitten ihmisten välisten suhteiden maailmassa. Ne ovat vain metaforia. Ehkä se lohduttaa ja tuudittaa ajattelemaan että vallitseva talousdarwinismikin on vain kielikuvien leikkiä.

2006-10-17T22:06:00.000+03:00

MUSTALLA MÄRÄLLÄ OKSALLA

Lehdet ovat jo nuhjuisia, paitsi jotkut puut ovat yhä kuin ilmestyksiä. Jokin aika sitten kadulla näin loistavan kauniin naisen, tai jopa kuolettavan kauniin naisen. Säikähdin tuota hahmoa, vaikka hän vain vilahti silmäkulmassani, vatsaan tuli jotenkin unheimlich olo.

Hän oli nuori ja todella kalliisti pukeutunut. Vaikutelmaa jopa korosti tuon täydellisen asun maanläheiset värit. Ruskean sävyinen villableiseri, hieman kultaa joukossa. Kevyesti vatsalle laskeutuva harmaa silkkipaita. Ruskea minihame ja harmaaseittiset sukkahousut, hieman hopeaa joukossa.

Ehkä Ezra Pound tapasi hänet Pariisissa metroasemalla vuosisadan alussa, ja kirjoitti:

"Näiden kasvojen ilmestyminen väentungoksessa
kukan terälehtiä mustalla märällä oksalla."

Ennen ilmestysrunot olivat pitkiä; johdannossa esiteltiin päähenkilön onneton tila, ja näin johdatettiin ilmestykseen sekä perusteelliseen vuoropuheluun. Pound sanoi aikoinaan, että ilmestys ei voi olla enää pitkä kertomus, vaan nopea - järkeilyä ja torjuntaa nopeampi kuvan välähdys. (En tiedä, ehkä silmänräpäyksenkin voima on ehtynyt sittemmin.)

Kohtasin tuon kauniin olennon vielä toistamiseen, vaikka olin sitkeästi yrittänyt palata rauhassa omaan nuhjuisuuteeni. Onnettomasta sattumasta johtuen jouduin hänen eteensä kaupan tiskille. Roikotin ylläni puvun takkia, jonka taskunvuoressa kilisi kolikoita. Minun nuhjuisuuteni joutui hänen eteensä, hänen tielleen. Mutta kokemus olikin yllättävä. Jos tuolla kadulla silmiini sattunut olento paljasti oman kuluneisuuteni, niin nyt kävi päinvastoin. Olen varma että hän ei oikein kokenut olevansa elossa, ei ainakaan niin voimakkaasti kuin minä. Hän oli niin ohut, aivan painottoman oloinen.

Silmänräpäyksen ilmestysvoima on kadonnut, välähtävä hetki on muuttunut kaahaukseksi ja kauneus on hitaassa liikkeessä kun lintu ei pyrähtele levottomasti. Pentti Saarikosken Pound mukaelman tavoin:

"Ajettiin hillitöntä vauhtia tietä pitkin
keltavästäräkki käveli mustan oksan päästä päähän"

2006-10-14T21:17:00.000+03:00

KANNATTAA OSTAA POEETTISTA TILAA (2)

Poettiseen tilaan kannattaa satsata. Hämmästelin tätä paradoksaaliselta tuntuvaa asiaa pari lastua sitten. Mutta nyt Aamulehden Valo-liite todisti asian. Kansikuvassa, sinimustaa hämärää vasten on Saarikosken säkeet:

Minä olen
valo
joka johdatan
sinut pimeään.

Tosin missään ei mainita, että kyseessä on runon säkeet. Päinvastoin, sanan "Valo" kohdalla on pieni numero viittaamassa Valo-lehden sivuun jossa juttu on. Tavanomaisen kansikuvan tekijä on varmaan saanut rahansa ja tekijänoikeudet on kuitattu, mutta poeettinen sana on vapaasti kopioitavissa (ehkä se on tekijänoikeuksia voimakkaampaa).

Nämä sanat jäävät mieleen, mielikuviin. Kansikuva unohtuu, itse juttu unohtuu, ja kaikki mistä tässä lehdessä maksetaan, se unohtuu. Mutta runous on pysyvä voima. Itse juttu käsitteli pimeää. Se oli rutiinikierros, jossa suhteestaan pimeään puhuivat kynttiläkonsultti, valoallergikko, kaamosmasentunut ja pimeääpelkäävä. Niistä ei jäänyt mitään mieleen, ei mitään koskettavaa, ei vaikuttavaa...

Mutta kun Saarikosken säe on lehden kannessa, niin puhuihan se.

2006-10-13T15:21:00.000+03:00

PRÄSSIHOUSURIIMIT VAI HOPPARINHOUSUT

Heikki Salo nojailee katederilla ja kertoo laululyriikasta, siitä kuinka toivokärki-traditio edellytti iskelmältä puhdasta loppusoinnutusta. Mutta nyt jo lauluntekijät ovat huomanneet että skaala onkin paljon laajempi, ja miksei voisi käyttää vokaali tai konsonanttiriimitystä. Hän kertoo:

- Kun Pikku G sanoo, et mulla on riimejä ku väkeä kiinassa, niin Toivo Kärki voisi vastata, että poika eihän sinulla ole yhtään riimiä.

Heikin mielestä hiphop-kulttuuri on laventanut riimittelyä, ja sanoo että jos Toivo Kärki ja Eino Leino ovat lähellä toisiaan, niin itseasiassa rapriimittäjät ovatkin lähempänä Aleksis Kiveä.

Tehdessään Kahlekuningaslajin riimittelyä käsittävää osaa Heikki mainitsee lähteekseen Inka Vilenin gradun "Riimittäminen ja riimittyminen rock- ja iskelmäsanoituksissa." Puhtaan riimin ja iskelmän tilalle alkoi tulla vähemmän puhdasta rock-riimiä varsinkin Juicen johdolla - ja niiden lähteet ovatkin englanninkielessä jossa puhe ja kirjoitusasu poikkeavat toisistaan.

Kiinnostava juttu, radio Keski-suomi haastatteli viimeviikolla Salon Hessua. Kannattaa kuunnella haastattelu, vaikka rock-lyriikka ei ole kirjallisuutta vaan laulua, niin kirjoittamista se silti edellyttää.

2006-10-12T19:56:00.000+03:00

KANNATTAA OSTAA POEETTISTA TILAA

Lehtikieli ja hyvän kirjallisuuden kieli tuntuvat niin vastakkaisilta, joskus epäilyttää että voiko niiden lukemisesta edes käyttää samaa sanaa. Lehtikieli on silmäiltävää, ja kirjallisuus on syötävää. Mehevyys, monitulkintaisuus ja vivahteikkuus ovat kirjallisessa käytössä kehotus lukijalle käydä kiinni murtamaan leipää. Eikä sitten hotkita! Silmäiltävästä tekstistä taas täytyy poistaa vivahteikkuus, koska sitä ei nautita. Lehtikieli käsittelee asioita, ja silloin vivahteikkuus näyttää vain sekavuudelta.

No, onhan tälle ilmiölle sanakin - poeettisuus. Lehtikielessä sitä ei ole. Tai sille on vain yksi paikka: poeettisen, monimerkityksisen ja ajattelemaan laittavan sanan paikka on otsikossa. Se on kuin mainoslause, sen ympärillä on tilaa ja nautiskelua.

Laitoin kirjallisuus/journalismi kurssillamme luettavaksi tuon kuuluisaksi tulleen ohjaaja Olli Saarelan henkilökuva Imagessa. Verkkokeskustelussa tuli ilmi miten osuva ja monimielinen oli jutun otsikko "Protestantti".

Tosiaankin, lööpit eivät ole oikeasti enää aikoihin pysäyttäneet lukutaitoisia. Informatiiviset otsikot ovat tylsiä. Poeettinen sana, kun sen ympärille ostetaan paljon vapaata tilaa mediassa, niin, onhan se kaunis. Poeettinen sana on tässäkin tapauksessa se mikä jää. Voidaan jopa tyytyväisyydellä todeta, että kun juttuja ei lehdistä enää edes silmäillä (koska ne eivät ravitse) niin olennaisin jää - irrallinen, monimielinen, poeettinen otsikko.

2006-10-11T17:22:00.000+03:00

TULE TÄNNE HÄMÄRÄÄN

Nämä sanat katsovat sinua. Ei mitenkään tuijottavasti, eikä vaativasti, mutta lamauttavasti ja vähitellen todellisuutesi hämärtäy. Olet siirtymässä tänne hämärän valtakuntaan, näihin sanoihin, joita minä joskus täällä samassa hämärässä olen väsännyt.

Ensin työnnät vain pääsi tänne mutta jos teksti imee niin kohta olet täällä varpaita myöten. Mielikuva on Maurice Blanchotilta kun hän kuvaa "Hämärän Tuomasta" asettuneena lukemaan:

"Hän luki hellittämättömän tarkasti ja keskittyneesti. Suhteessa jokaiseen merkkiin hän oli samassa tilanteessa kuin rukoilijasirkka, joka juuri joutuu naaraan syömäksi. He katsoivat toisiaan. Sanat, peräisin kirjasta, joka alkoi käyttää kuolettavaa voimaansa, vetivät lempeästi ja rauhallisesti puoleensa niitä koskettavaa katsetta. Jokainen sana kuin puoliavoin silmä, laski sisäänsä tungettelevan katseen jota se ei toisessa tilanteessa olisi sietänyt."

Jostakin syystä tämän hämärän vuodenajan hyväksyminen menee minulla Blanchot´n kautta. Hän tosin puhuu yöstä ja unohtamisesta – sekä fiktiosta jossa lukija katoaa yöhön. Lopulta lukijan käy kuten rukoilijasirkan, hän luovuttaa oman elämänsä tekstille. On siis syytä lukea seuraava sitaatti ajatuksen kanssa:

"Hänen elävä ruumiinsa astui sisään sanojen nimettömiin hahmoihin, antaen niille olemisensa, muodostaen niiden väliset suhteet, tarjoten olemisensa sanalle "olla".

2006-10-08T18:49:00.000+03:00

TAISTELU JA LEMMENLEIKKI

Mies ja nainen loikoilevat tyydytettyinä vuoteella. He käyvät seuraavan sananvaihdon:
- Aina sama häkkilinnun laulu. Aa, äl, koo, uu.
- Antaudun luovan kohtalon uriin.
- Avoin luonne kantaa uskallusta. Aina luotan kultani uskollisuuteen.

Heillä on siis menossa keskusteluleikki, jossa lauseiden tulee muodostua tietyillä kirjaimilla alkavista sanoista.

Himon ja nautinnon välillä on se ero, että vain jälkimmäinen voi olla loputonta. Ja kun pariskunta on rakastellut, he palaavat koskettelun ja nonsensemaisen sanailun alueelle. Kyse on Elisa Salon novellista "Alkuaineet kohtaavat". Se on eroottinen fantasia, joka kertoo häkkitanssioista ja heidän rakkaudestaan - ja siitä kuinka sen käy ilman häkkiä.

Häkkitanssijoiden tulee ilmaista puhdasta himoa: sitä varten miehen ja naisen ei saa puhua toisilleen, ei koskettaa toistaan. He ovat taiteilijoita, ja heidän on jalostettava himoaan tanssia varten. Kaikki epäpuhdas palaa pois ja jäljelle jää puhdas himon alkuaine. Elisan novelli lähtee kuitenkin tilanteesta, jossa häkkitanssijat ovat saaneet toisensa. Häkit ovat pois, pomo on konkurssissa, he ovat viimeinkin yhtä. Ehkä siksi kaikki on turkoosia, on kesäloma ja toisensa tyydyttäneet olennot loikoilevat vuoteella.

Olen lukenut muutamaan kertaan tämän Elisan novellin, ensin tekstipajassamme Teletopeliuksessa ja sitten julkaistuna Täytetyssä näädässä (sieltä voitte lukea sen tämän kehittelyni taustaksi). Tämä eroottinen fantasia kertoo siitä, kuinka himo ja häkkien rajoitukset kuuluvat yhteen.

Mutta himon ohella tämä kertoo nautinnosta. Luulin ensin, että he ovat hämillään ja pitkästyneitä kun himo on kulutettu loppuun. Mutta novelli loppuu monimielisesti heidän väliseen sanaleikkiin. Muistin kirjallisuushistoriasta joitain verbaalisia lemmenleikkejä, joc d'amour, partnereiden välisiä verbaaleja kiistelyjä. Vesitetyssä muodossa niitä voi tunnistaa hollywoodromansseissa: tiedätte kyllä mitä se tarkoittaa, kun mies ja nainen ovat filmin alussa kohtuuttoman innokkaita kiistelemään keskenään.

Elisan novellissa verbaalisen lemmenleikin avainsanana on ilmaus "aina sama häkkilinnun laulu". He ovat onnellisia nyt, koska he sopivat keskenään eräänlaisista neljän kirjaimen kaltereista. Rajoituksesta, joka on samalla lupaus (A.L.K.U). Jokainen heidän sanomansa repliikki on tässä häkissä jo syntyessään:

- Arkana lähestyit, kelpuutit ujon. Astuimme luottavaisesti kotiimme unelmoimaan. Aamussa laiskassa kahvittelimme usein. Alati laukean kanssasi uudelleen. Ajattelen lapsia kehtoihin useita. Ai lav kisses... us. Always love kills us.

2006-10-05T20:26:00.000+03:00

LUOTTAMUS, ETTÄ KAIKKI JATKUU...

Nämä asiat pyörivät yölläkin päässäni, ummehtuneena ja pahantuulisena pyörin lakanoissa... kunnes keksin avata parvekkeen oven... oi sadeyö... lämmin yö, raikas ilma ja sateenropina ... sadasada aina vain... loppumaton ja äärettömän turvallinen sade ... jokellukseen, sateen sokellukseen ... liittyvä olemisen luottamus ... kolmen pisteen lupaus...

Kuten rytmi kuljettaa runoa. Minulle Marianna Kurton esikoiskokoelma Eksyneitten valtakunta (wsoy 2006) alkoi maistua vasta viimeisessä osiossa. Aiemmissa osissa en löytänyt itselleni lukijan paikkaa, aivan kuin hän puhuisi nuoremmille. Jäljen ääni -kritiikkiblogissa Penjami esitti hyvän kokonaiskatsauksen kokoelman nimen ja "eksymisen" kannalta. Minä nautin nyt vain viimeisestä osasta. Siinä rytmi kuljettaa ja tuo myötään mitä oudointa kamaa mutta niin kevyesti ja helposti:

"Metsä on polkuinen, nousee taivaaseen josta sade tiputtelee sormia. Pihalla joku jatkaa hengittämistään, maisemaa pitää pystyssä rypistynyt tähtikartta. Niin turha pelästyä talvea, sitä hetkeä kun puiden takaa paljastuu pysähtynyt pilvi. Turha kaivaa kotia ryppyiseen maahan, siis hengitä, jatka hengittämistä, puut pitävät itsensä pystyssä. Jätä metsä, mitä sieltä löysit, uni puista. Oravan uni. Linnun kaulavaltimo. Kierrä sumuinen maa jonka tallasit, tallaa se. Väistä juuret, kompastu, itke."

Erityisen jänniä ovat nuo nopeat liikkeet; käskyjen ja kieltojen toisensa kumoamat nopeat liikkeet (väistä juuret, kompastu,itke). Niitä Kurton käyttää paljon ja mukavasti.

2006-10-03T19:41:00.000+03:00

80 000 HIRVEÄ KUMOON KULEKSIMASTA

Novellisti Hanna Hauru (Muuttoliike, Like 2006) tekee osuvia, yksinkartaisia, naivistisia pelkistyksiä. Jossain pohjoisessa, metsän reunassa asuu perhe joka elää riistalla. Isä ja poika metsästävät, äiti paistelee riistakäristystä sekä tekee luista, nahkoista ja hampaista erilaisia tuotteita. Pojasta tulee isona tv-kokki, hän tekee riistaruokia.

Tällainen supernaivi kuvauksen periaate toimii mukavasti. Vivahteikkaan ja monisärmäisen, kompleksisen proge-epiikan sijaan vedetään hyvä tarina ikäänkuin yhtä asiaa muuntelemalla. Periaate on sama kuin punk-biisissä: muutamalla soinnulla (tässä ne soinnut ovat äiti, isä ja veli) tehdään ovela ja selkeä tarina. Tarinan kertoja ja perheen tyttö oli punkkari, joka piti vapaasti juoksevista eläimistä ja muutti pois.

Elämä metsän reunassa pelkistää ja paljastaa elämisen väkivaltaisuuden. Systeemin suojissa, kaupungissa elävän, ei tarvitse olla itse väkivaltaisia koska koneisto tekee sen meidän puolestamme.

Asiasta toiseen. Hirven metsästyskausi on menossa, ja tänä syksynä kaadetaan hirviä enemmän kuin koskaan - 80 000 eläintä. Lihan hankinta-urakka on niin suuri, että vanhat metsästysmenetelmät on hylättävä. Passimiehet ovat tehottomia radio-ohjattaviin koiriin verrattuna: nämä koulutetut koirat, joihin isännillä on online-yhteys, ajavat tehokkaasti ja nopeasti hirven isäntänsä eteen. Ja kiitos sen, että suomen metsät ovat täynnä autoteitä, nyt metsästäjä voi istuskella autossaan ja kuunnella lätkäselostusta metsätien reunalla kunnes saa hirven lähestymisestä kertovan signaalin. Eipä tarvi muuta kuin sammuttaa radio, avata ovi ja ladata ase.

2006-10-02T20:49:00.000+03:00

PAPERIARKIN HILJAISUUDESTA

Runoilija Panu Tuomen esseekokoelmassa Poeettinen korrektius (Sanasato 2006) on lupaava alku. Hän kertoo työhuoneensa seinällä olevasta Muhamedin kuvasta. Tuossa kuvassa kaikilla on kasvot paitsi Muhamedilla itsellään - jopa kuullakin on kasvot. Ja silti kuva kertoo juuri Hänestä jonka kasvot ovat hunnun takana. Näin hän käy pohtimaan kuvakiellon filosofiaa ja ajatusta että kaikkea ei tule kuvata.

Minua kiinnosti varsinaisesti seuraava essee "Kirjainten toinen elämä", joka käsittelee sitä mitä tapahtuu lukijassa. Lähtökohtana on se, että kirjoittajassa on lukija mukana kirjoittaessaan, ja sama toisin päin.

Runoudessa "paperiarkin hiljaisuus on runon julmin koetinkivi... kontakti pelkän kirjan perusteella vaikuttaa molemman osapuolen kannalta erityisen haasteelliselta; silloin ei kirjoittajan uhoamisella ja anteeksipyytelyllä ole merkitystä. Runo on lukijansa armoilla, paljas ja värjöttelevä..."

Mutta sitten tuntuu kuin kirjoittajlta olisi jäänyt jokin yhteys esittämättä, kun hän siityy Mestari Eckhardtiin. Tämän mukaan Kristus syntyy sellaisen ihmisen sielussa, joka luopuu kaikista Häntä koskevista kuvista ja kuvitelmista. Ja juuri kun alan aavistella huipennusta (eli sitä miksi naivi ja välitön juttelu kirjoittajan ja lukijan, tai ihmisen ja Kristuksen välillä, ei olisikaan tavoiteltavaa) kirjoittaja unohtuu höpisemään jotain toisarvoista kvanttifysiikasta.

Ehkä Mestari osoittaa dialogisuuden taakse, jonnekin vuorovaikutuksen helppous-ihanteen taakse. Esseen huipentuma on hieno ja arvoituksellinen, se on uuskatolisen Mathew Foxin mystinen toteamus: "Kielessäkin painovoima ja rakkaus kulkevat erottamattomina yhdessä. Miettikääpä huviksenne ilmaisua falling in love. "

Tuomi jatkaa "Kysymys on viimekädessä siitä, tulkitaanko tekstiä oman intuition vai yleisesti hyväksytyn lukutavan ehdoilla. Lienee sanomattakin selvää, että tekijän ja lukijan kohtaaminen edellyttää kummaltakin osapuolelta henkilökohtaista uhrautumista, jolloin tapahtuu jälleen näkemisen ihme: säkeet kantavat sittenkin yleiskielellä sinetöidyn joukkohaudan ylitse."

Tässä on siis maallinen versio jälleen näkemisen ihmeestä. Se ei tapahdu helpon kommunikaation kautta, vaan päinvastoin - paperiarkin hiljaisuuden myötä.

Asiasta toiseen, polttaakohan Panu Tuomi tupakkaa yhä samalla tavalla kuin ennen? Muistan kun istuimme Oriveden kesässä terassi-iltapäivää ja hän puhui Mestari Eckhardtista. Huomioni vei kuitenkin hänen omaperäinen tapansa tupakoida. Näytti siltä kuin hän olisi juonut savukkeesta. Aivan kuin tupakka olisi ollut pieni putkilo josta neste valui hänen suuhunsa - ja tuli ulos savuna.

2006-10-01T11:25:00.000+03:00

BERNSTEIN-POETIIKKAA CHATISSA

Chateissa on kiinnostavia teknologisia heikkouksia, sellaisia joita oikeakielisyyskoneet eivät onnistu poistamaan. Ne ovat niin itsestäänselviä, että niitä ei huomaa muut kuin poeettiset harhailijat. Ne vaikuttavat lyöntivirheiltä jotka antavat sanoille usein outoja varjoja, ja joista Bernsteinin kaltaiset runoilijat kiinnostuvat.

Chat-keskustelun teknologisesta heikkoudesta johtuen repliikit hajoavat. Se mihin vastaat ei näykään monitorissa viereisenä repliikkinä, vierusparina, vaan jokun toisen repliikki sattuu siihen väliin. Tämäkin on jo niin selvää että keskustelijoita se ei haittaa, mutta silloin kun mukana on runollisuutta huolettomuutta. Silloin on pelkästään mukavaa, dadaistien exquisite corpse-kirjotusleikin tavoin, että edellisen repliikin näkee vasta jälkeenpäin.

Lyöntivirheet eivät haittaa, repliikkien järjestyksen hajoaminen ei haittaa - koska lukija oppii olemaan noteeraamatta niitä. Mutta huomaatteko sitä varjoa tässä.

Online-kirjoittamisessa on koko ajan mukana taso jota lukija torjuu aktiivisesti. Varjojen eli virheiden tasossa hän useimmiten näkee vain tahatonta komikkaa, koska ei ole vielä oppinut lukemaan niitä laajemmin. Hän koettaa pysyä asiassa, mutta lyöntivirheiden koomiset sivumerkitykset naurattavat häntä.

Nyt kun Bernsteinin "Runouden puolustus" on verkossa luettavissa, niin sitä voi rinnastaa tähän. Häntä mukaillen voisi sanoa, että huono online-kirjoituksen lukija hahmottaa vain asiatason, hieman parempi hahmottaa kaksi binaarista tasoa, jossa ensimmäinen taso on asian taso ja toinen taso on vain koominen nonsense. Mutta poeettinen nautiskelija ei jää tähän, sillä merkityksen hämärtyminen voi myös olla sen rikastumista:

"...Nin-sene.meekitys on liian binaarinen
jaoppositioimenoi, ja liiaksi kakakki tai ei mutaan
selvitys jossa ninesense näyttää jo
määrihelmallisesti olvin yhtä kaiken merkityksen
puuttumisen kanssa. Meillä on ekhäpää merkityksen
hämärtymition, jhoha tarkoittaa ettei
olla riippuvaisia konvehtionaalisista merkityksen
välittämisen menetelmistä vaan jhoha saattaa
mahdoollstaa paaavlov suuremman merkityksellistisyyden kuin "

Kun lukija hahmottaa asiaa - lyöntivirheiden ja repliikkien epäjärjestyksen läpi - hän itseasiassa luo keskustelun representaatiota itselleen. Hän pyrkii olemaan huomaamatta asiaan kuulumattomia sivumerkityksiä. Mutta poettinen lukeminen kiinnittää huomionsa juuri kielellisiin anomalioihin, ja löytää sielä muutakin kuin vain koomiikkaa, löytää monenlaisia hämärän kielen lähteitä.

2006-09-30T10:57:00.000+03:00

OLENKO AKUSTI, MASOKUSTI ?

Mikä Niskavuoren henkilöistä on sieluasi lähinnä? Aamulehden Valo-viikkoliitteestä löydät persoonallisuustestin nimellä "Hellan välissä". Yllättävää kyllä kyseessä ei ole tavallisen pinnallinen, urbaani, vanhanaikaisen maalaiselämän halveksunta. Muistan viime keväältä radio-haastatelun, jossa toimittaja jututti vanhaa Metsäradion veteraania. Haastattelun sisällöksi jäi se, että narsistinen toimittaja selostaa itse koko ajan kuinka ei uskalla mennä metsään kymmentä metriä pitemmälle.

Mutta tässä jutussa ei ironisoida vanhanaikaisia niskavuorelaisia, testissä kysytään aika tehokkaasti mitkä niskavuorelaisten repliikeistä sopivat sinulle. Tässä minun valikoimani.

Mikä lause kuvaa parhaiten parisuhdettasi? ("Tiedän vain että tukehdun ilman sinua. Saanko minä tulla tänä yönä? Saanko?") Vastaus E.

Minkä kasvatusmetodin nimeen vannot? ("Ei näille nykyajan lapsille mitään voi, ei muuta kuin olla hiljaa ja hyväksyä mitä he tekevät - olla sekaantumatta heidän elämäänsä") Vastaus B.

Mikä seuraavista lauseista kuvaa parhaiten suhdettasi työhön? ("Pianhan tässä uusi pirtti nousee kun töpinäksi pannaan") Vastaus C.

Kun maailma köykkii ajattelet, että ... ("Minä tulen elämään tässä omaan malliini, omilla voimillani, minä tulen rakentamaan tätä taloa ja elämään lapsilleni ja lastenlapsilleni iänkaikkisesti, aamen.") Vastaus A

Mitä ajattelet muista ihmisistä? ("Etkö haluaisi käydä kiinni maailman vipuun ja ravistaa ja järistää maailmaa niin että muutkin tulisivat onnellisiksi?") Vastaus B

Mikä kuvaa parhaiten suhdettasi rahaan? ("Mulla on taivaan avaimet taskussa ja helvetin rinkelit rinnassa") Vastaus E

Mikä sopii motoksesi? ("Ainoastaan ihmiset voivat antaa toisilleen onnea - taistelussa ja rakkaudessa") Vastaus B

Ai niin, ja lopuksi pitää katsoa vielä tuo ensimmäinen kysymys, joka paljastaa että Heta on domina ja Akusti on masokusti. Mitä ajattelet rakkaudesta? ("On olemassa kaksi tähteä joita en ole saavuttanut. Niitä kahta tähteä sydämeni havitteli ja jotka eivät välittäneet minusta. Katselivat vain kylminä ja kirkkaina niinkuin tähdet pruukaa.") Vastaus C.

Kiitos Valo-liitteen toimittajalle Kaisa Kuikkaniemelle hyvästä ideasta, jossa klassikkoa käytetään uudella tavalla. Meillä on opiskelijoiden kanssa alkanut juuri kurssi, jossa kokeillaan uusia keinoja käyttää kirjallisuutta lehtijutuissa. Mainio esimerkki.

2006-09-27T20:34:00.000+03:00

NUPPI TUTISEE MUTTA PELAA

Tiedättehän sen lääkemainoksen, jossa konserttirumpali soittaa omaa nuppiaan. Englanniksi puhuen hän kiittää suomalaista terveydenhuoltoa.

Mistä? Siitäkö että saa lääkkeillä nuppinsa niin turraksi, että voi paukuttaa sitä työkseen.

Petri Tammiselta kysyttiin Pirkka-lehdessä (lokakuu 2006) että jos olisit kauppa, mikä kauppa olilsit? Tamminen vastasi, että lehtikioski. "Minunkin päässäni on paljon aihelmia, jotka vaihtuvat viikoittain."

Mä olen tehnyt monenlaisia arkistoja tutkimusta varten pitkät ajat. Mutta silti, tietsikalta kun hakee omia kansioitaan ja muistioitaan ja nouttejaan ja sieltä joko alleviivattua tai kursivoitua tekstikohtaa niin tuntuu kuin silti soittelisi vain omaa nuppiaan. Ennen paukuttelin päätäni ja koetin muistaa missä se tietty asia on?

Nyt on helpompaa, kun voin käyttää lähettejä vai mitä ne ovat. Muistion perään voi laittaa juoksupojan search -komennolla. Ja lukutoukan voi komentaa siikailemaan rivi riviltä jotain sanaa. Vielä kun muistaisi mitä on kirjoittanut, kopysypastannut ja tallentanut.

Olen ihaillut niitä, joilla pöntön sisätilat ovat viihtyisät - on musiikit ja kuvat ja filmit ja intiimi kirjeenvaihto. Tietsikkahan on pönttö jossa asutaan. Oolisi tyhmää puhua vain tietojen järjestämisestä. Ajoittain minäkin heittäydyn sisustusunelmien valtaan. Puuhailen kansioiden parissa jossain koneellani olevassa huoneessa: vain harvat asiat saavat olla html-muodossa, omat tekstit on wordina ja paljon sellaista mitä pidän pelkkänä luettavana on txt muodossa. Mutta mitä kaikkea muutakaan vois sisustaa...

Sisustelen tätä pöttöäni mielummin kuin järjestelen.

2006-09-24T20:22:00.000+03:00

HIDAS AKATEEMINEN LUKEMINEN JA ALE-KIRJAT

"Literary criticism" on termi, joka muistuttaa että kirjallisuuskritiikki ei ole sama asia kuin lehtikritiikki. Se muistuttaa siitä, että kriittinen kirjallisuuden tarkastelu seisoo alunperin kahdella jalalla; toinen on lehdistö ja toinen on yliopisto.

Tästä vois tietysti pitää pitkän puheen, (jossa kiinnostavalla tavalla toisiinsa kietoutuisivat terävien opiskelijoiden vastaus tuoteselosteiksi latistuneille kirjamaininnoille, sekä uudenlainen verkkojulkisuus, jossa kirjallisuuden opiskelijat valmistautuvat vanhan työelämän sijaan uuteen julkisuuteen). Mutta sanon vain että akatemian hitaus ja alennusmyyntikirjojen kierto sopivat hämmästyttävällä tavalla yhteen.

Samalla kun lehdistö esittelee syksyn uutuuskirjoja, niin luonnostaan, ja taloudellisistakin syistä, alennusmyyntikirjat sopivat akatemialle, sekä
kirjoittamista ja lukemista harrastavalle, työmarkkinoille liian sivistyneelle prekariaatille.

Tämä tuli mieleen lukiessani kilokirjasta vitosella löytämääni W.G. Sebaldin romaania "Vieraalla maalla" (2004).

2006-09-20T21:12:00.000+03:00

TUNNEIKONISTA JA RAHALLA RUOKKIMISESTA

:-)

"Jos katsot yllä olevaa kuvaa kallistaen päätäsi vasemmalle, näet jotakin jännittävää. Kaksoispiste, tavuviiva ja sulkumerkki ovatkin yhdessä "smiley" eli internetissä käytettävä "hymiö" (HS 32.2.299)

"Kuvakirjoituksen jälleensyntymä, tunneikonit..." on turkulaisen Ilmari Vauraksen mainio gradu, sieltä löytyi tuo sitaattikin. En tiennyt että niillä on suomenkielinen nimi, tunneikonit (emoticon - emotion icon). Chat-tutkimuksessa, keskusteluanalyyttisissä väsäyksissä, näitä tunneikoneita on esitelty sivukaupalla, pääasiassa vain esitelty - ja pääasiassa vain positiivisten tunteiden ikoneina. Ilmari Vauras tekee hyvän avauksen ja liittää nuo merkit varsinaiseen traditioonsa, kuvakirjoitukseen. Mutta aina nämä kielitieteen tyypit jäävät siihen, mistä runous ja varsinaiset kielen seikkailut alkavat.

Olen tarkastellut pitkään tätä kuinka verkkovallankumousta tutkitaan. Kirjoittamisen osalta kysymys on tutkimuspolitiikasta, jossa kielen "poeettiselle vallankumoukselle" ei paljoa huomiota heru.

Kielitiede tutkii kielen normeja ja keskusteluanalyysi tutkii keskustelun normeja. Kukaan ei sano näille lahjakkaille kielitieteilijöille, että perehdy kielen poeettiseen alueeseen, se auttaa käsitteellistämään uusien asioiden syntyä kielessä. Ei, opiskelijat jäävät tällä alueella vaille käsitteelistä koulutusta - ja naivisti heillä on vain yksi sana kaikelle sille mikä on hauskaa kielessä, ja sekin on opittu jo lapsena. Heillä on vain sana "leikki".

Yleensä näissä kielitiettellisissä chat-kielen tutkimuksissakin venytellään sata sivua kaikenlaisten kielen normien huolelliseen esittelyyn. Sitten kun väsynyt opiskelija muistaa, että alunperin hän oli kiinnostunut leikistä esimerkiksi tunneikoneiden käytössä, niin hän saa armollisesti luvan puhua siitä työnsä viimeisessä luvussa. No, tämä on tietysti sitä kielitieteilijöiden tutkimuspolitiikkaa: graduntekijä esittelee sata sivua kielen konventioita, niin että saisi lopussa oikeuden käsitellä leikkiä.

Kirjallisuuden tutkimus alkaa tuosta leikistä - ja siksi sillä on sata erilaista käsitettä kielellisen leikin eri vivahteille.

Kirjallisuus on hemmetin rikas tiede, mutta rikas vain sisäisesti. Tutkimuspoliittisesti monet köyhät ja moukkamaiset, sivistymättömät nousukastieteet ovat päässeet siihen valta asemaan johon kaikki haluavat - ruokkimaan rahalla lahjakkaita nuoria.

2006-09-17T16:45:00.000+03:00

TÄHTIEN EMPATIA ON ANKARAA

Kolmen jälkeen yöllä tulin sisään nukkumaan, ohut pilviverho oli levinnyt tähtien eteen, ja kuutamo teki tuon verhon hieman hehkuvaksi. Tähtitaivaan katselu, pitkällään makuupussissa puutarhassa. Terävää viinaa snapsilasista heilahti kurkkuuni hieman useammin kuin tähdenlentoja näkyi taivaalla. Niitä sattui ihmeen harvoin. Muuten tähdistö paljastui varsin rikkaana, lämmin yö ehkä antaa niiden tulla paremmin esiin. Ohuita sähköharsoja pyyhki läntisen taivaan yli nopeaan tahtiin, ne olivat kuin revontulia mutta värittömiä.

Onhan tämä pateettisen romanttista, kääntää nyt katse suurieleisesti kukkien jälkeen tähtiin. Mutta romanttisten taipumusten kieltäminen, sekin on eräs näitä asenteita jotka latistavat maailmaa. On aika avata luettavaksi Taivasta lukemassa -sarjani tekstit. Ja siihen voisi lisätä vielä otteen Aki Salmelan (varsin rilkemäisestä) proosarunosta otsikolla "Tähtien pateettisuudesta" .

"Niin, myös tähdillä on tunteet. Ne eivät ole pelkkä joka yö rymyävä boheemikulkue, vaan myös joukko hyvin herkkiä, syvästi tuntevia yksilöitä. Tähtien empatiasta juopunut itku väreilee öisin uniksi nukkujien silmiin, mutta he hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta hierovat pois tämän pateettisen rähmän, niin kuin jonkin omien silmiensä kirvelevän eritteen. Tämän kaltainen tunteellisuus ei ole koskaan saanut jalansijaa ihmisissä. Ja mikäli olemme onnekkaita, se ei myös koskaan saa. Onhan tähtien empatia liian ankara ympäristö alkeellisemmallekaan elävälle olennolle."

2006-09-16T16:00:00.000+03:00

TAIDE, KRITIIKKI JA MUUTAMA OIVALLUS

Jäpistä kuvataidekritiikistä taiteilijabaarin pöydässä, kuulostaa boheemifraseologialta. Mutta ei se sitä ollut. "Oliks 60-lukulaisilla modernisteilla kuvataiteessa ja runoudessa jotain yhteistä?" En muista mitään, en muuta kuin kiistan siitä että onko kanto taidetta. Tuo kuuskytluvun kuuma keskustelu käytiin myös Pynttäriniemen isossa tuvassa. Aira-täti, kuvataiteilija, oli tehnyt kantoveistoksen takan viereen tuvan lattialle, niin että koko meidän talonpoikainen sukumme osallistui omalta pellolta otetun kannon välityksellä etelän taidegallerioissa käytyyn keskusteluun. Me lapset kuljettelimme kantoa paikasta toiseen ja hihkuimme "taidetta, taidetta".

Kuulostaa tietysti fraasimaiselta istua Jyväskylän Vakiopaineessa, löpistä taiteesta ja kiihdyttää oluen juontia happyhourin aikana. Mutta ei se ollut fraasimaista. Vaikutti siltä, että Aksu oli löytänyt todella toimivan tavan kirjoittaa taiteesta. Hän ei näemmä halua ryhtyä kirjoituksissaan selostamaan sitä, mitä jossain galleriassa oli nähnyt; hän ryhtyy vuoropuheluun taiteen tapahtumisen kanssa. Lupaavalta vaikuttaa käytännössäkin. Hänen viime kesänä kirjoittamansa juttu oli niin hyvä, että Taide-lehti olisi muuten ottanut sen, mutta samasta performanssista oli jo arvio. Päätoimittaja ehdotti tekstin muokkaamista taide-esseeksi, mutta Aksu tarvitsi ilmeisesti vain kehut ja teki sitten itselleen tyypillisen ratkaisun: hän muutti juttunsa kymmensivuiseksi kirjeeksi ja antoi sen taiteilijalle.

Aksu laati kirjeen, ja 20 minuuttia kestäneen esityksen punnitsemiseen oli mennyt kaksi kuukautta. Olen lukenut tuon kirjeen, se on kohtelias ja tarkka. Tyyliltään se muistuttaa huolellisesti tehtyä 50-luvun mustavalkoista elokuvaa.

Ilmassa on halua rikkoa tavallisia taidekritiikin muotoja. Viikonvaihteen Nyt-liitteessä oli juttu, jossa kriitikoiden sijaan taiteilijat arvioivat taidetta. Hyvä idea, mutta jutussa haiskahti paha taidelobbaus.

Juuri kun valokuvataiteen Helsinki Schoolin toimintaa on kritisoitu taiteessa vastenmielisestä brandayksestä, niin nyt siellä kunnostaudutaan vielä lobbauksessakin. Nyt-liitteen juttu alkoi valokuvataiteen proffan näyttelyn kehuskelulla ja päättyi samaisen proffan omaan arvioon eräästä kuvakirjasta. Parin sivun päässä olikin sitten mainos näyttelystä. Taidekritiikin rajojen rikkomisen sijaan taidettiinkin lähestyä etiikan rajojen rikkomista.

Taidekriitikoiden fraasimaiseen toimintaan kuuluu pyörähtää viereisen gallerian avajaisissa siemaisemassa lasilliset punkkua, niin me teimme, teoksia samalla vilkaisten, mutta pikaisesti omaan baarin pöytään palaten. Joku tuo pöytään hessburgerista haettuja euron juustohampurilaisia, ilta on vasta alussa. Jossain vaiheessa huomaamme että pöytä on täyttynyt taidetta tekevistä kirjoittajista.

On jännä juttu, että vaikka taiteilijan on usein niin vaikea puhua teoksistaan, niin toisaalta hän saattaa olla mitä mainioin kirjoittaja. Hannu Väisänen on kuuluisa esimerkki. Minun Aira -tätini on kuvataiteilija joka on myös kirjoittanut runoutta koko ikänsä. Muistan myös Raimo Reinikaisen hienot runot, joita sain lukea hänen ateljeessaan. Tiina-nen on taiteilija, joka on ollut mukana Teletopeliuksessamme jo monta vuotta, ja hänen runonsa sekä tarinansa ovat ihmeellisiä.

Päivittäin käyn myös lukemassa Sivupersoonan hienolla tavalla luonnostelevaa kerrontaa. Jostain olen saanut mielikuvan, että myös hän olisi taiteilija. Sivupersoonan kerronta muistuttaa nimenomaan kuvan luonnostelua. Lauseet etenevät ikään kuin tunnustellen, hahmotellen - ja tuo luonnosmaisuus on vastustamattoman tyylikästä.

2006-09-14T17:50:00.000+03:00

OMAT SANASI HEIKENTYVÄT

Löydän autoni metsän reunasta, istahdan ja sytytän valot. Oman, nuhjuisen ja huolimattoman kirjoitukseni parissa on taas turvallista olla. Olin siis saanut päähäni kääntyä sivuun, vieraalle metsätielle. Uteliaana ja pelokkaana olin ajanut ohi outojen hakkuuaukioiden, kannokoiden, röykkiöiden; ohi haavikoiden joiden latvoja hirvet olivat pureksineet. Vanhan männikön kohdalla olin pysähtynyt koska siinä näkyi polku, kinttupolku.

Aholla, metsässä käynnin vaikutus kieleen on aina hämmentävää: mitä syvemmälle puiden joukkoon menet, illan hämärtyessä, vieraalla polulla, sitä epävarmemmaksi käyt. Omat sanasi heikentyvät, tunnustelevat sitä mitä kohtaat.

Kyll?n se on pakkasen pes?uo notko tuolla. Mutta kun kyyn??een t??y?telee, ajaa korpea ulomma ja aukoo reiki?auringolle... Se nyt viel?untuu kylm??? iltasilla, mutta tulkaahan ensi kes? katsomaan.?

Muutat tulkintaasi joka askelella. Mutta sitä varmempina ja yksinkertaisempina kohoavat ahon männyt. Joskus, kauan sitten kirjoitettu proosa vaikuttaa nyt niin tukevalta. Ei se ole enää aikoihin kaivannut lukijaa, se on kääntänyt selkänsä sinun arjellesi.

2006-09-11T22:55:00.000+03:00

TAIVAANNASTA

"Siinä se Otava roikkuu ja makkaa taihvaala ko ruunanraato. On siinä taihvaankannela muitaki taivaannastoja mutta eihän niitten nimiä tiiä ko tähtiherrat. Setä praatasi kerran, että ko hän oli ollu poikanen niin sinne hänen synnyinkothoon oli tullu oikein etelästä kaksi nappilakkista herraa. Nolit sanohneet, että olit kaottaneet yhen taivaannastan ja olit sitä hakemassa. Olit jutahneet tuhkalappalaisten tuntureile ja kiikaroihneet pitkälä silmälä Ruijanmerelle päin. Sielä soli se nasta ollu keskelä merta. Herrat olit nostahneet sen takasin taihvaankannele ja nuhelleet kovaäänisesti sitä siinä samala." Rosa Liksom: Kreisland (1996,92)

Yöt ovat pimentyneet, ja joskus muinoin tähän aikaan tähtitaivas tarinoineen tuli esille. Jostain kumman syystä assosoin väkevän viinan ja tähdet yhteen, en keksi mitään muuta syytä kuin tuon Liksomin käyttämän ilmaisun: taivaannasta. Sehän tarkoittaa naulaa, ja viina - sehän iskee päähän just naulan tavalla.

Toivottavasti tulee vielä lämpimiä pimeitä öitä, jolloin voin heittäytyä selälleni tantereeseen makuupussin kanssa ja alkaa naula päässä pällistelemään taivasta.

2006-09-08T22:06:00.000+03:00

KUVA, TUO TYRANNI, ESTÄÄ RUNON LUKEMISEN

Seisoskelin hetken järven rannassa, vesi oli yhä matalalla vaikka on satanut jo monena päivänä. Kun sanon näin, niin en tee kuvaa järven rantanäkymästä. Kuka osaisi kuljeskella luonnossa niin, että ei ensimmäiseksi antaisi aina visuaalisen syrjäyttää kaikkea muuta. Kuva on tyranni, aina eteen työntyvä poseeraaja.

Näin maailma muuttuu kuvaksi.

Huomasin että eivät Katariina Vuorisen runot ole lainkaan niin kuvavoittoista kuin kritiikeissä on annettu ymmärtää.

Runoudessakin kuva, tuo irrallinen, työntyy vaan aina maailman eteen. Tilanne on huono silloin kun kaikki on kuin elokuvaa.

Kuvassa ei periaatteessa voi olla muita aisteja kuin näkö, ja siksi runous on muuta kuin kuvaa. Kuten jo Rilke sanoi "Dichtung, das tun ohne Bild".

Katariina Vuorisen Kylmä rintama -kokoelmassa olevien runojen aiempia versioita on Tuli&Savun sivuilla. Esimerkiksi "Arki suljetaan, kannattamaton yritys" sisältää tällaista:

"Sähköiset hiukset sekoittuvat torkahdukseen, kohisevat kuuset
television lääkeuneen, sulatetaan ja kovetutaan
vieraiksi ihmisiksi kirkkaissa väreissä
lopetetaan samanlainen päivä. "

Ryöppyävät lauseet, metaforiset, aktiivisia verbejä ja kehotuksia sisältävät virkkeet tuovat mieleen Dylan Thomasin:

"Eritoten kun lokakuun tuuli
huurteisin sormin kutittaa tukkaani,
rapuauringon pyydyksessä kävelen, palan
ja heitän maalle varjoravun ... "

Samalla tavalla kulkevaa on Katariina Vuorisen runo kuin Dylan Thomasin. Jopa runojen nimissä on samankaltaisuutta. "Otan kovemmin kiinni kuin muut rakkaudesta" (Vuorinen) "Pidelkää kiinni näistä muinaisminuuteista käenkuussa" (Thomas).

Ehkä Dylan Thomas voisi toimia myös vihjeenä siihen, kuinka näitä runoja voisi lukea. Esimerkiksi Outi (jolta Vuorisen kirja on mulla lainassa) on muuten on niin oivaltava runon arvioija kuin ajatella saattaa, uppoaa usein puurtamaan ja ponnistelemaan. Ja tekee sen joskus myös runoa arvioidessaan: "Vuorisen runoissa huomiota herättävät erityisesti voimakkaan metaforiset ilmaukset, joissa lukijalle on runsaasti ratkomista. "

Voi Outi hyvä, älä lähde ratkomaan näitä kieliryöppyjä!

Ehkä ryöpyn tarkoitus on luoda jotain mitä ei voi ratkoa. Ei ratkoa eikä virkata. Toisaalta ei runoa pidä lukea pelkänä oman mielen assosiointiharjoituksenakaan. Täytyy tietää missä mennään, esimerkiksi Katariina Vuorinen tuntuu menevän aika paljon tyttöydessä. Just niin kuten tarkka Outi kritiikissään kirjoitti. Eli jos minä - tällainen mies - ottaisin nämä runot vain oman mieleni assosioinnin aiheeksi niin tulos olisi ilmapallo. Ehkä siksi löysinkin Dylan Thomasin - hän oli sellainen mies, joka kirjoitti hieman samalla tavalla kuin Katariina Vuorinen.

2006-09-04T22:54:00.000+03:00

HALUAN SAHAAN ASUMAAN

Haluaisin sisustaa sahan, siis vuokrata saha-rakennuksen ja asustaa sen yläkerrassa. Siihen on montakin syytä, ja keskeinen on se että saharakenuksessa ehkä lankkuinen herkkyyteni pääsisi oikeuksiinsa.

Minulle laudat merkkitsevät samaa kuin joillekin naisille villalanka, koska laudat ovat feminiinisiä. Samoin saharakennus, jonka keskellä on pelottavanhoukuttava, iso, klitorismainen sirkkelinterä. Tämä haave on aivan toisenlainen kun vertaa sitä tavallisempaan miesten asumisunelmaan, huoltoasemaan. Tuossa lähellä olisi tyhjillään, tyylikäs 50-lukulainen legopalikoista kootun näköinen huoltsikka. Mutta sitä en ole ajatellut enää aikoihin, en ole moottorimiehiä ja huoltsikalla tunnen vaan alemmuutta.

Nämä haaveet ryöpsähtivät taas, kun luin Hesarin kuukausiliitteestä (syyskuu 06) jutun, joka kertoi kirjailija Nina Banerjeen kesäpaikasta, joka oli Helkaman vanha polkupyörätehdas. Siinä oli just sitä fiilistä: rakennuksen tulee olla niin iso, että sitä pystyy asumaan vain osittain.

Siitä on jo kauan, kun eräs kaveri esitteli minulle suunnitelmaansa kuinka oikeita eristeitä käyttämällä jostakin saharakennuksen toimistohuoneesta voi tehdä talviasuttavan. Sen jälkeen olen katsellut sillä silmällä vanhoja sahoja. Ne olisivat vanhaa asumista tässä post-industrialistisessa tietotuotantomaailmassa.

Vanha luonnonkivinavetta sopisi toki paremman puutteessa, sellainen kolmen lehmän kaksio, jossa on kyökki ja karsina. Ehkä pitäisin myös kalustevajasta, joka olisi puutarhan ja ison kasvihuoneen vierellä (Täytyypä lukea uudestaan Siegfrid Lenzin Harjoituskenttä ja kuvaus puutarhurista). Haluaisin asua maanparannusvälineiden keskellä, tuntuu että kehoni pitäisi siitä.

En osaa elää tasalämpöisissä enkä tasavalaistuissa tiloissa. Olen kait niin maatunut. En ole oikein varma, olenko koskaan edes elänyt jäännöksettä ihmisasumuksissa. Vähintään unessa olen livahtanut jonnekin isompaan ja hatarampaan tilaan, käpertynyt sieltä löytämääni pesään.

Lapsena olen juoksennellut pohjalaisten maalaistalojen tuvissa, ja tiedän miltä tuntuu kaartaa pitkän pöydän ympäri, niin että räsymatot ovat kurtussa. Saharakennus sisältää samat elementit - sekä bonuksena koneen.

2006-09-03T20:01:00.000+03:00

AVOMAAN KUNKKUA RIITTÄÄ

Kurkku on yksinkertainen tapaus, siksi häntä tulee helposti kohdeltua väärin. Voi niitä lukemattomia keittiöitä, joissa viipaloitu kurkku kuivahtaa pikkulautaselle tälläkin hetkellä. Mutta oikea avomaankurkku, kunkku, on saanut minut intensiivisesti hakemaan hänelle seuraa, huomaamatonta laittamista.

Monet suosittelevat tsatsikia, raastettu ja valutettu kurkku maustetussa kermaviilissä. Jos sais tsatsiki-seoksen ilman valkosipulia, niin ehkä kävisi, jos valkosipulin saisi lisätä seokseen tuoreena eikä vahnana jauheena. Mutta ei!

Entä seuraava. Kuorittu ja viipaloitu avomaankurkku, hikoiletettuna karkeassa suolassa ja tuoreella mintulla maustettuna. Oikeassa suunnassa ollaan, mutta suola maistuu liikaa. Minttunlehti kurkun kanssa sellaisenaan, menettelee, se on kuin hameenhelma reidellä.

No, kurkkuja riittää tarjoiltavaksi tänä syksynä. Aivan kuin hyvissä asemissa olevilla kirjailijoilla puolitekoisia romaaneja. Vetisiä kurkkuja, niitä eri kustantajat juoksuttavat koneistaan. Päivän (3.9) Keskisuomalaisessa Waarala kirjoittaa Hannu Mäkelän "Syksy Venetsiassa" (2006) romaanista, "ei olisi ollut mahdoton ajatus, että tätä tekstiä olisi selvästi lyhennetty ja stilisoitu vielä kerran. Mistä on tullut tämä tauti, julkaista ylipitkiä romaaneja? Ja mikä pakko niitä on julkaista turhan tiheään."

Jostakin syystä kokenut kirjailija, kustannustoimittajien kunkku aikoinaan, kirjoittaa vetistä ja pitkää proosaa.

Mutta takaisin avomaankunkkuun. On oltava valmis heittämään turhat kokeilut kompostiin, kun yrittää tehdä oikeutta tuolle vihreälle vedelle. Kylmä kurkkukeitto! On, se on aivan mainiota mutta minulle ei kelpaa sekään, se on liian keittoista.

Kurkkusalaatti on seuraava, jota lähden kokeilemaan. Siinä pitää olla rapea rakenne, tarvitaan karkein mahdollinen raastin tai veitsityötä. Ja nyt tuntuu että sen kumppaniksi sopisi raejuusto. Sen pehmeän miedot rakeet yhdistettynä rapeaan kurkkuun. Mutta ei ole mitään millä sen uskaltaisi maustaa?

2006-09-02T21:38:00.000+03:00

CHATTIA, ELEGANSSIA JA EMANSIPAATIOTA

Keskustelutaiteen harjoitukset aloitettiin hyvissä ajoin, eli huonosta kielestä chatissa on turha puhua. Saksalainen Antje Eske järjesti naisryhmien keskustelutaiteen harjoituksia verkossa jo 1993. Ensin he perehtyivät Mainesin herttuattaren "Les galères du belle esprit" salongissa 1700 -luvun lopulla harrastettuun riimitettyyn dialogiin. Ryhmässä sovellettiin muutenkin salonkikeskustelujen etikettejä naisten emansipaation tavoitteisiin. Replikointia sovitettiin riimikuvioon, tai limerikkiin ja lopulta japanilaiseen kirjeeseen vastaamisrunouteen. Tästä haikai ketjukirjeestä he kehittelivät neljä erilaista chat-muotoa.

En väitä että chat olisi taantunut tuon lupaavan alun jälkeen. Teoreettisesti tässä online-kirjoittamisessa on kiinnostavaa lukemisen ja kirjoittamisen suhde. Oikeastaan sitä pitäisi kirjoittamisen sijaan kutsuakin lukemis/kirjoittamiseksi. Koska online-kirjoittamisen mahdollisuudet kaatuvat siihen että luullaan että se on vain kirjoittamista: virtuoosimaisia ja spontaaneja, loistavia kirjoittajia riittää, mutta monilta puuttuu vastaava lukutaito. Tuloksena on online-monologia.

On luultu että kyse on uudenlaisesta kirjoittamisesta, mutta tarkemmin ottaen kyse on siis lukemis/kirjoittamisesta. Se on eri asia kuin puheen ja kuuntelun vaihtelu keskustelussa, vaikka se vaikuttaakin samanlaiselta. Tämä on koko päivän kynsien pureskelun tulos.

Online-kirjoittaminen vaatii sekä virtuoosimaista kirjoitustaitoa, myös uskomattoman tarkkaa ja oivaltavaa lukutaitoa. Eikä ole vaikea havaita, että kirjoittamisinnon puutteeseen tuo uusi mahdollisuus ei ainakaan kaadu. Onneksi oivaltavasta lukutaidostakin löytyy esimerkkejä.

2006-08-30T14:38:00.000+03:00

SYKSYN VASTUSTUS

Olen pakoillut kaikkia syys -alkuisia asioita. Viimeinen retki mökille oli yritys palata vielä kesään. Samalla huomasin kuinka syksyn tulemisen vastustus liittyy nyt kaikkiin asioihin mitä teen.

Syksyn vastustus näkyi tavassa kuinka kävin perunamaalla. Nostin pari sangollista perunaa niin että voisin raastaa ja paistella herkullisia perunapihvejä. Mutta koska vielä ei ole syksy, niin minä otin vain isoja ja jätin pienet kasvamaan. Työnsin ensin lapion ja sitten käteni multaan, ja varovaisesti tunnustellen napsin suuret perunat pois.

Perunat saa kasvaa, vielä ei ole syksy.

2006-08-29T15:05:00.000+03:00

ANONYYMI SUULLISUUS - EI HASSUMPI KÄSITE

Kehittelen edelleen puheen ja kirjoituksen filosofiaa. Sipulisilppua ei saa laittaa suoraan murekkeeseen, vaan se on paistettava ensin öljyssä niin että rikkikaasut haihtuvat. Toisaalta kurpitsa pitää paistaa kuivalla pannulla, että se ei ime itseään rasvatyynyksi. Puhetta ja kirjoitusta on lähestyttävä eri tavalla, vaikka ne online-kirjoituksessa sitten liittyvätkin yhteen.

Eilen illalla Beisswenger tuli esille ja pysäytti minut tarkastelemaan kahta online-kirjoittamiseen liittyvää termiä. Ensimmäinen oli ”anonyme mundlichkeit” ja toinen oli ”reanimation der Schrift” Tuuli puhalsi voimakkaasti järveltä ja oli jo pimeää. Termit olivat tuttuja mutta vasta nyt sain ne omaan käyttööni.

Anonyymi suullisuus ei tarkoita vain tuntemattomien keskinäistä chattaamista, vaan sitä anonyymiyttä mikä aina liittyy kirjoitukseen. Kirjoittaessa minä muuttuu sen tekstin kertojaksi, se muuttuu anonyymiksi, niin että tekstiä luettaessa se minä taas voidaan kuvitella takaisin. Siksi fiktio on mahdollista, tekstissä anonyyminä liikkuminen tarjoaa meille mahdollisuuksia joita puheessa ei ole. Ja tätä kautta tajusin, millä tavalla anonyymiys on online-kirjoittamisen olemuksessa – silloinkin kun tutut mesettävät keskenään kaikki tapahtuu tekstiin asetettujen mielikuvien varassa.

Toinen käsite on kirjoituksen elävöityminen, mikä tapahtuu online-kirjoittamisessa. Aiemmin ajattelin että kyse on vain spontaanista kirjoittamisesta. Mutta sitten luin Gadamerin filosofiaa ja huomasin, että hän puhuu lukemisesta tapahtumana, jossa teksti elää toisin sanoen keskustelee lukijan kanssa. Se kaikki, mitä mielessä tapahtuu lukiessa, on elävää keskustelua tekstin kanssa. Tällaisesta kirjoituksen elävöitymisestä on kyse myös online-kirjoittamisessa: lukutaito on samalla keskustelutaitoa.

Kävin lopuksi uimassa, mukanani molemmat. Lukutaito ja keskustelutaito siinä räpiköivät keskenään.

2006-08-27T18:20:00.000+03:00

RIKAS PUHEMAAILMA EI VAAN TULE TÄNNE

Reaaliaika on fiktiota, mutta kuinka todistaa se? Mikään pitkäjännitteisempi kirjoittaminen ei ole sujunut viimepäivinä. Sitävastoin olen yrittänyt intensiivisesti ratkaista puheen ja kirjoituksen välistä kiistaa - ja niiltä taistelutantereilta käsin haluaisin ampua alas tuon termin reaaliaika.

Kuljeskelen siellä ja täällä, yritän miettiä mistä on kysymys, kun verkossa kirjoitus yrittää puheenomaistua. Mielettömän rikas puhemaailma olisi tarjolla ja tulollaan verkkokieleen - mutta se ei pääse tulemaan.

Miksi niin ei tapahdu? Puhe ei pääse sellaisenaan muuttumaan kirjoitukseksi. Miksi? Vaikka kukaan ei välittäisi oikeakielisyyden ja litteroinnin ongelmista. Puhe ei vaan tahdo tulla kirjoitukseksi, eikä esteenä ole edes taito, vaan esteenä on lasiseinä jota ei nähdä. Se lasiseinä on luonnollisen ajan ja reaaliajan esityksen välissä.

Online-kirjoittaminen on siitä kummallista, että vaikka kaikki on luettavissa välittömästi nyt, niin silti lasiseinä ei katoa. Kirjoittamalla ei pääse välittömään nykyhetkeen. Ehkä hetkittäin voi tavoittaa sellaisen kymmenellä sormella käydyn puhelinkeskustelun tunteen. Mutta vain ekstaasissa.

Vaikka tietoliikenne on reaaliaikaista, eli niin nopeaa että kaikki tieto on perillä heti, niin silti se ei pääse luonnelliseen aikaan, se ei pääse pois siitä imperfektin maailmasta missä kertomukset aina ovat. Vaikka puhe olisi täyttä preesensiä reaaliajassa, niin tarkkaan ottaen kyse ei ole oikeasta preesensistä. Kyse on draamallisesta preesensistä, jota käytetään tarinan kerronnassa usein imperfektin asemasta. Kirjallisuuden tutkijat ovat tämän osoittaneet jo aikaa sitten, ja hymähtelevät syystäkin tietoliikennetutkimukselle, koska reaaliaika on fiktiota.

Maailma, jonne tulin oli imperfektissä
Puhelin, heijastin, valaisin ...
... siellä minä puhelin, siellä minä heijastin, siellä minä valaisin
maailman muistissa...

Tai jotain sinne päin kirjoitti Mirkka Rekola eräässä runossaan. Siinä on jo sanottu mitä reaaliaika oikeastaan on. Ja tuohon luetteloon puhelimen ja muiden jatkoksi olisi lisättävä myös kirjoitin, online-kirjoitin...

2006-08-23T18:11:00.000+03:00

LÄNSIMAISEN PAIDAN KRITIIKKI

Valitsin väärän paidan poetiikkakonffaan kun vetäisin ylleni pop-ikoneista rakentuvan lyhythihaisen. Bob Marley, Dali, James Dean ja muut massakulttuurin ikonit eivät hengittäneet, ja salissa oli todella kuuma. Einstein ainoana läähätti kieli pitkällä kuosissa, joka oli mitälie polyesteriä.

Konferenssin lopussa olisi ollut mukava heittää pieni silta Tere Vadenin kielikäsityksestä erääseen ruotsalaiseen runoon, jota Jesper Olsson siteerasi. Vadenilla oli teemana "karhun nimi" ja vimmattu kritiikki länsimaista eläinluokittelua kohtaan. Karhu pitäisi vapauttaa nimestään, osoittelevasta nimestä ursus arctos ! Kielessämme on kätkettyä viisautta ja karhulle oikeutta tekeviä hämäysnimiä.

Karhu oli metsäläisen trauma, asia jota tuskin uskalsi ajatella. Onhan tuo runoudessa tuttua: hämäysnimi ja kauneus. Sanotaanhan, että kauneus syntyy aavistuksesta että hirvittävä, reaalinen, on lähellä, ja sitä runous kiertää.

Ajatus, että jokin tuollainen asia voitaisiin tehdä paljaaksi ja luetteloida, on meille moderneille tutumpaa ehkä siinä kuinka sairauksia nimetään. Sairaana olo on erilaista kuin mitä sairauden nimi ilmaisee.

Ruotsalaisvieras Jesper Olsson luki erään UKON (Ulf Karl Olov Nilssenin - jonka nimilyhenne vaikuttaa muinaissuomalaiselta) redy made-runon jonka alku meni näin:
"Aarskogs syndrom, Abrikoffs tumor, Abt-Letterer-Siwan sjukdom jne..." Runo koostui aakkosittain etenevästä tautiluokituksesta. Systeemi on täydellinen 600 nimen luettelo - se kattaa ilmeisesti kaikki mahdollisuudet kun ihmisellä on fysikaalisesti katsoen vaikea olla.

Minulle runo oli välähdys hirveän ahdistavasta systeemistä. Tai ehkä tämä johtui vain siksi että hikoilin hengittämättömässä, pop-ikonien täyttämässä paidassa.

2006-08-17T22:00:00.000+03:00

ÄÄNNEKÄÄNNOKSENÄ VAAN

Meine meinung nach
danke denken gehabt

Mieleni minun tekevi
aivoni ajattelevi

Miksei hyvinkin kalevalaa voisi vetää äännekäännöksenä, niin kuin minä tuossa sekundasaksalla. Viisi eurooppalaista kirjoittajakoulua, Schule für dichtung Wienin johdolla, jammaa syksyllä verkossa kalevalaksi viidellä kielellä. Ja koska muut eivät osaa suomea, heillä on loistavat mahdollisuudet pelkkään äännepohjaiseen kalevalajammailuun. Tai toisinpäin, meille suomenkielisille tuo poljento ja toistohomma on niin tuttua että saksaksi ja englanniksi jammailiusta voisi tulla hauskaakin.

Saksalaiset tosin saivat 2004 uuden kalevalakäännöksen, ja sen takana on Helsingissä asuva Gisbert Jänicke:

ich habe große lust, ich habe lang daran gedacht,
ans singen mich zu machen, sprechend verse herzusagen,
mich alter weisen zu erinnern, altes wissen aufzufrischen.
schon formen wörter sich im mund, verse kommen wieder,
eilen auf die zunge zu, teilen sich an meinen zähnen.

Englanniksi värssy on käännetty merkityskeskeisesti:

i have a good mind
take into my head
to start off singing
begin reciting

Miksei lallatusta vois jatkaa beatlespohjaisella englannilla:

lähteäni laulamahan,
saa'ani sanelemahan

to sing some songs
to wave my words

2006-08-13T21:10:00.000+03:00

NAULAN KANTA OLI NOUSSUT YLÖS

Kun lautaseinä vanhenee ja naulat alkavat höltyä: ne nousevat hieman. Aivan kuin puu hylkisi ja työntäisi niitä ylöspäin. Lautaseinässä on aina naulapari, ja jatkoksen kohdalla neljä naulaa, ja kun ne alkavat ylösnousunsa en voi olla kopauttamatta vasaralla niitä takaisin. Samalla tiedän että se on turhaa. Olemassaolon peruskuva on nouseva naula ja se, että höllentynyttä naulausta on ihmisen pakko napauttaa. En varmaankaan voisi olla napauttamatta vastahakoisia nauloja takaisin edes ristin puussa, jos ne nousisivat paikoiltaan.

Naulan ylösnousu on tärkeä kuva. En halua valittaa nykynaulojen pehmeydestä, naulapyssyistä tai puuruuvista jotka ei kuolemakseenkaan irtoa. Naula on kosmisen rakenteen avain. Teletopeliuksen kirjoittajaryhmässä keksin, aivan mielijohteesta, irrottelutehtävän aiheeksi psykedelisen proosan. Mitä se sitten onkin.. jotain psyykkeä koskevaa.. mielen rajojen yli laajenevaa. Ja parissa Minnan tekstissä oli naulat: "Naulojen päät työntyneet esiin, aivan kuin rakennus hylkisi niitä .. "Naulat ovat oikeilla kohdillaan, yhteenkään ei kohdistu liikaa rasitusta." En tiedä olivatko naulat hänelle ollenkaan tärkeitä, mutta minä upposin laajoihin naulameditaatioihin.

Miten huomaamatta ja vaatimattomasti naulat tekevät tehtävänsä: kattoparruissa niiden varassa on kosmiset rakennelmat. Sitä tasapainoista yhteen liittävää voimaa ei voisi ymmärtää ellei ensin olisi nähnyt kohonnutta naulan hattua, höltynyttä reikää ja ruostetta sen ympärillä. Höllä naularivi kertoo myös mitä on pitävä naulaus.

2006-08-11T13:49:00.000+03:00

KERTSI, TUO AIKUISTUVA NUORIMIES

Kertsi on usein porukan mukavin kaveri. Biisi pyörii sen ympärillä, ja kun kertsi esittää jotakin, niin heti siitä tulee puheenaihe. Muut säkeistöinä vaan kiertelevät sen ympärillä. Minusta kertsien ei tarvi olla yläluokkaa, parempi on että tavallisesta asiasta tulee kertsi. Kuten Dave elätteli eräässä biisissään kertsiä, jonka kuului että ”puhelinlasku on mun”.

Salon Heikin laululyriikan käsikirjassa kertsi kuvataan hyvin: biisin jokainen säkeistö on kuin spotti joka paljastaa kertsin aina uudessa valossa. Spotti sopii tietysti tähdelle ja keskipisteenä paistattelevalle kertsille: se heijastaa rocklaulajaa itseään bändinsä säestämänä.

Mutta eivät nämä starat ja patsastelevat kertsit ole oikein kiinnostavia, edustuskertsit kuuluu iskelmiin. Minusta lauluissa pitää olla vastarintaa, ja jos kertsi on kersantti, niin sitä voi pilkata.

Se on ihmeellistä että vaikka kertosäe pysyy samana niin säkeistöt tekevät sen aina uudenlaiseksi.

Mutta entä kaikki ne kertsit, joita säkeistöt kiusaavat ja piirittävät oikein porukalla. Koulukiusatut kertsit, joita välitunnilla kukin vuorollaan käy tölväisemässä, ne sylkykupit, joista jokainen vuorollaan käy puhumassa pahaa.

Mikä olikaan se rapbiisi, jonka kertsi oli aikuistuva nuori, työtön mies josta jokainen säkeistö sanoi aina lopuksi että ”asuu mutsinsa luona” ? Minusta se on aikamme kertsi.

2006-08-09T20:08:00.000+03:00

YHTEISTYÖPERSLÄPI EI OLE KIVA

Riston pääomien haltuunotto on edennyt ripsakkaa vauhtia, riston kehityskyky, riistokyky on kasvanut. Kaikki riston ystävyyssuhteet eivät tosin ole vielä muuttuneet yhteistyöresursseiksi, mutta kyllä risto yrittää. Yhteistyö on nyt pääomaa, verkosto on rikkautta. Ja kaikki olisikin muuten hyvin tässä ristokapitalismissa, ellei olisi olemassa noita hyviä tyyppejä, yhteistyöpersläpiä.

”Tämä tilanne, jossa yhteistyöstä ja verkostoista tulee rikkauden kasaamisen perusta, johtaa hyvinvoinnin ja rikkauden jakamisen näkökulmasta työelämän ja ihmissuhteiden äärimmäiseen yksilökeskeisyyteen: yksilöt yrittävät kääntää sosiaaliset suhteet ja vuorovaikutuksen yksipuolisesti omaksi edukseen. Tämän privatisoinnin seurauksena syntyvät "yhteistyöperslävet" (cooperation assholes). Tulos on, että vuorovaikutus ja yhteistyö muodostuvat näennäiseksi.” Kuten Jussi Vähämäki kirjoittaa vastikään Megafonissa.

Riston kannalta ei ole mukava, että joku tulee yksityistämään yhteistä hyvää fiilistä. Taas on risto opettajana mennyt suunnittelemaan syksylle monia hyvän fiiliksen opiskelijaryhmiä, eikä reppana ole huomannut että yhteistyöpersläpi on se asenne, joilla opinnoista pääsee läpi.

2006-08-08T22:19:00.000+03:00

VEDENRAIKASTA PUNASIPULIA

Aika salaattimaista on vesikäsitelty punasipuli, ja sitä voi nauttia enemmän kuin muuten. Vedenraikkaaksi punasipuli tulee vedessä. Reseptissä kehotettiin pitämään silputtua punasipulia tunti juoksevan kypikylmän veden alla. Tarviiko sitä vettä noin tuhlata, kun eläimet ulkona helteessä kulkevat kurkku kuivana. Riittääkö että vaihdan veden muutamaan kertaan? Ok. Sipulin kirpeys laimenee, ei katoa vaan taipuu oikein ystävällisesti muun salaatin seuraan.

Suositellaan käytettäväksi silloin kun henki haisee ja alkaa kehittää jyrkkiä mielipiteen ilmaisuja, sekä happoröyhtäisyjä joutavan juttelun lomassa. Silloin tulee ajatella vedenraikastamaa punasipulia.

2006-08-07T11:01:00.000+03:00

NÄPPISTUNTUMAA VAILLA

"Muuttuu soutaja käsivarsiksi, käsivarret kämmeniksi,
kämmenet airoiksi, airot joeksi, joki virtaa."
(Haavikko: Kaksikymmentä ja yksi)

Käteni ovat kirjoittamisesta kipeät, tulehtuneet. Muuten sitä ei huomaisikaan kuinka kirjoittaminen on käsistä riippuvaista tai toisinpäin - riipuin kaksin käsin kiinni kirjoituksessa kunnes irtosin.

Kaikki tapahtui huomaamatta, en syyttäisi siitä näppistä - vaikka siitä se johtuikin. Jos jollakin käden jatkeella on taipumus psykosomaattiseen oireiluun, niin näppiksellä. Hyvinä päivinä se on huomaamaton ja huonoina päivinä se ei hyväksy mitään, ei minun välilyöntejäni eikä pilkkujani. Ei kaikkia kirjaimiakaan.

Molemmat kyynärvarret, nuo kirjoittamisen vipuset, olivat alkaneet hakata kirjaimia hartiavoimin. Käsissä alkoi tuntua samalta kuin tuossa Haavikon säkeistössä, mutta päinvastoin.

Kädet paranivat kun tein niin kuin säkeissä sanottiin - veden ja airojen avulla. Ja kannattaako sitä edes tehdä tarkkaa eroa siitä missä kädet loppuvat ja airot alkavat. Kun tällaisina hellepäivinä ui ja soutaa vuorotellen, ne sekoittuvat veteen, airoilla voi tuntea veden lämpötilan ja vesi parantaa.

2006-08-02T00:03:00.000+03:00

PARA, PERÄNURKASSA OLEVA RAHANLÄHDE

Olen käynyt taas aika kaukana kirjallisuudessa, ja sieltä löysin paran. Muinaissuomalaisten uskomuksissa siitä paljon puhutaan, parasta, taikakalusta jota pidetään peränurkassa piilossa, ja joka antaa taloon varallisuutta. Nyt löysin romaanista paran kuvauksen, ja nykyaikaisittain sanottuna se vaikutti eläimeltä joka on pankkitilin ja karvaisten sukuelinten välimuoto.

Romaani oli veijariromaani maaseudulta, Toomas Nippernaati (1928) kirjoittajana eestiläinen August Gailit. Siinä eräs pientalollinen elää kituutteli huonojen viljasatojensa kanssa, kunnes oli Riian markkinoilta ostanut paran, ja kohta rupesivat pellot kasvamaan ja aittoja kohosi kuin kinoksia.

Mutta Toomas Nippernaatia ei varallisuus kiinnostanut, hän oli huijarin, veijarin ja luonnonlapsen välimuoto. Hän vaelteli, kesäiltaisin hän istuskeli järvien rantakivillä ja soitteli kannelta sekä lauleli. Kait nuo järven selät toimivat hyvänä kaiuttimena.

Sitä ihmettelin, kuinka pitkiksi ajoiksi Nippernaati katosi metsiin. Ihmettelin sitä, että nuo häipymiset tapahtuivat aina silloin, kun hänellä oli hyvä olla, kun hän päätti antaa vapaata aikaa itselleen ja nauttia olemassaolosta.

”Hän juoksi metsään, pysähtyi joka puun juurelle, tutki jokaista kukkaa, otti joka itikan kämmenelleen ja katseli nauraen sen lentoon lähtöä. Väsyneenä viimein hän istui puun juurelle sammaleeseen ja kuunteli suu avoinna, silmät sairaan kuumeisina. Vasta sitten kun aurinko oli noussut korkealle, hän palasi, otti läheisestä aidasta seipään ja rupesi sohimaan joen mutkassa. Saatuaan pari haukea hän asteli majapaikkaansa.”

Nippernaati oli siis luonnonlapsi, vaeltelija, ei häntä kiinnostunut enempää para eikä raha. Sellainen naatiskelija, tiesi missä on runsautta tarjolla, missä saattoi puhella itsekseen ja laulella, kuljeskella vapaiden assosiaatioiden kankailla, ottaa torkut…

2006-07-03T14:31:00.000+03:00

NONSENSE JA IHANA MIELETTÖMYYS

Teletopelius verkkopajassamme seuraavan kolmen kuukauden teemana on Nonsense - ja viimevuonnain se oli eräs innostavimmista jaksoista. Että tervetuloa mukaan!

Viimeaikoina on näyttänyt siltä, että ryhmään kuuluminen on innostanut ihmisiä kirjoittamaan aika aktiivisesti. Juuri ilmestyneessäTäytetyssä Näädässä 3/06 on tekstejä myös meidän ryhmästämme. Me Johannan kanssa emme ole rajoittaneet kirjoittamista, tekstien määrä on aika muhkea - ja teettää kyllä työtä - mutta tällainen vapaa, tuottelias ilmapiiri on mukava ja tekstit voivat olla joskus va ideoita, luonnoksia, irrotteluja tai kunnon novelleja.

Ihana mielettömyys !

2006-04-30T13:52:00.000+03:00

MITÄ TYLYTYS -NOVELLISTIIKAN JÄLKEEN ?

Uusia novellejamme vaivaa rankkuuden rasite. Rankkaa tapahtumaa, tylytystä. J.H. Erkon raati sanoi ääneen sen, mikä on jo pitkään ollut luettavissa julkaisussa novellistiikassa ja harrastajien teksteissä:

"Ne esittelivät enemmän tai vähemmän rankan tilanteen, ikään kuin lööppijutun, mutta eivät edenneet itse tarinaan."

Hyvä kiteytys tuo "lööppijuttu" se ikäänkuin puhkaisee rankan näköisen ilmapallon. Rankkuus on myös siitä huono, että tylytys rajoittaa kieltä.

Meillä Teletoppareiden ryhmässä on juhlittu ja onniteltu Elisaa kisassa saadun kunniamaininnan vuoksi. Minä kommentoin blogissani Sukan kantapää ei ole kohdallaan -otsikolla erästä Elisan novellia, joka julkaistiin äskettäin Täytetyssä Näädässä.

2006-04-29T17:44:00.000+03:00

UNELMA LEHDESTÄ JOKA AVAUTUU KUIN FRESKO

Selailin Carnival on the page, tutkimusta 1830 -luvulta ja painotuotteiden karnevaalimaisista alkuajoista (Isabelle Lehuu, löytzz eLibrarysta yliopistojen koneilta). Seuraava sitaatti sai minut unelmoimaan niin suuresta lehdestä, että sen aukeaman levittämiseen ei kaksi ihmistä riittäisi:

"Big Papers
There is a mania in the United States for papers of gigantic dimensions. It is said that one of our mammuth dailies is still to be enlargened to an unheard-of extent, to that it will require two boys, at least, to hold it for perusal !
New York Mirror, May 23.1835 "

Kuvittelen loikoilevani puutarhassa, on vappuaatto, ja kolmen hengen teatteriseurue avaa minulle lehden aukeamaksi, joka avautuu kuin fresko taivasta vasten. Lehden lukemistapa poikkeaisi täysin nykyisestä. Valtava aukeama muodostaisi yhden - kuvitetun - tarinan joka kuvailisi millainen oli eilinen päivä, kuinka maailma eteni aamusta iltaan. Hieman kuin luomiskertomus raamatullisessa kertomuksessa. Kuin Siktuksen kappelin kattomaalausta minä lukisin päivän aukeamaa.

(En spekuloi tässä miksi juuri "päivän aukeama" levittäisi minulle näkymän olemiseen, eikä pelkkiä selattavia yksityiskohtia päivän uutisvirrasta. )

Nyt tosin näen silmieni edessä päivän Hesarissa olleen kuvan Ilkka Juhani Takalo-Eskolan performansista, jossa hänen yllään on kirjoitettu lakana. Juuri noin lehti pitäisikin esittää, ei niin että lukija on kädet leveällä - vaan lehti itse levittää kätensä ja avautuu lukijalle.

2006-04-27T16:38:00.000+03:00

MISSÄ ON OPETTAJA?

Kuinka jotkut osaavat kirjoittaa yleistajuisesti? Väsäsin Kiiltomatoon arvion kirjallisuuden tekijätutkimuksesta, ja eräs entinen oppilas pyysi keskustelupalstalla kertomaan mitä arviossa oikein sanottiin.

Olin jo hinkannut arviota selkeämpään suuntaan, kun Kiiltomadon päätoimittajakin piti tekstiä vaikeana. Pari viikkoa kirjoittamisen jälkeen luin uudestaan tekstiäni, ja karsin sitä entistä suoralinjaisemmaksi. Sillä jos esitys menee suoraan, niin muutamat käsitteet ja epätavalliset ajatuskuviot menevät siinä ohessa. Osaan, ainakin joskus, vetää mutkia suoraksi, usein kyllä niin että tekijät eivät enää tunne juttua omakseen.

Suurin ongelma tuntuu olevan siinä, että yleistajuisuus merkitsee itsestäänselvyyksien toistamista. Ja jos arviossa yrittää esittää, että tutkimuksen kohteena olevalla kirjoittajalla on tuskin mitään tekemistä sen hahmon kanssa, joka lehtihaastatteluissa esittelee kotiaan. Tuskin edes sen hahmon kanssa joka esittelee työhuonettaan tai kertoilee että "mistä ne ideat oikein tulevat". Ehkä edes kirjoittajaa haastattelemalla ei saa esille sitä varsinaista tekijää. Mistä sen tietää, onko kirjoittaja edes empiirinen olento, vai onko se jokin joka on kirjoittajan selän takana tai sitten sormen päissä ?

Sain taas muistutuksen, että vaikeita ajatuskuvioita ei saa esittää tiiviisti: "Viaton biografismi on mennyttä, koko elämänsä ajan yhtenäisesti toimivasta ja tekstin merkityksiä hallinnoivasta kirjailijaminästä ei enää puhuta. Sen sijaan tässä teoksessa puhutaan vaihtuvista tekijäpositiosta tai tekijäfunktioista."

Olisi pitänyt edetä kysellen. Onko varmaa että kirjailija on sama koko elämänsä? Ehkä teos ja sen kirjoittaminen muodostaa eheän kokonaisuuden, eikä kirjava elämä. Mitä tuossa teoksen kokoisessa kirjoittamisprojektissa on eheää? Kun tekstiin punoutuu totta ja kuvitelmaa, niin onko siinä edes eheyttä ? Monet tosin sanovat, että edes teos ei ole eheä kokonaisuus. Mutta eikö teoksessa ole jokin periaate, asennoitumistapa, joka viittaa tekijään? Olisko tekijätutkimuksessa kyse siitä?

Tällaista kyselyä voisi jatkaa pitemmälle. Mutta ydin on siinä, että tuo entinen opiskelija oli täsmälleen oikeassa toivoessaan, että voisko tässä kohtaa opettaja tulla esille. Ei sanomaan miten asiat ovat, vaan ihmettelemään kuten kampuksella tehdään - silleen sokraattisesti.

2006-04-24T18:27:00.000+03:00

KUTEN TIEDÄT HUUMORI ON VAIKEA LAJI

"Huumori on vaikea laji..." näin oli kuulemma ennen tapana aloittaa palautekirje kirjoittajalle joka oli uskaltautunut huomoristiksi. Laura pohtii Grafomaniassa sitä, miksi kirjoittajan on usein niin vaikea ottaa vastaan omaan huumoriin liittyvää kritiikkiä. Ehkä siksi, että huumori on kirjoituksen rento pohjavire, sitä on vaikea hioa ja suunnitella, se iskee suoraan innostuksen hermoon ja lamauttaa. Kritiikin jälkeen koko teksti olisi kirjoitettava uudestaan ja humoristisesti aivan kuin se kaikki olisi spontaanisti keksittyä.

Toinen ongelma on se, että voiko tekstipalautteita antava kirjailija edes innostua aloittelijan huumorista. Margaret Attwood kirjoitti kerran, että eräs kirjailijoden ilkeä huvi on haluttomuus heittäytyä toisten fiktiivisiin maailmoihin, oma riittää. Ja siltä pohjalta putoaa teilaava lausunto " Kuten tiedät, huumori on vaikea laji."

2006-04-22T19:27:00.000+03:00

SIEMENTEN LEVIÄMINEN KOMMUNIKAATIOYHTEISKUNNASSA

Puutarha.netissä vaihdetaan siemeniä sillä periaatteella, että muhkea siemenkirje kiertää listan mukaan ja yhtä monta pussia tulee laittaa kuin ottaakin. Mieleisiä siemeniä otetaan ja omasta puutarhasta poimittuja siemeniä laitetaan kirjeeseen.

Siemenet ovat näemmä sopeutuneet uudella tavalla tähän verkottuneeseen yhteiskuntaan - ja siemen leviää kauemmas kuin tuuli jaksaisi sen heittää.

Minäkin olen keräillyt siemeniä, paitsi omista ja tuttavien pihoista, myös Jyväskylän kampukselta ja puistoista. On tuntunut mukavalta kun tutkijan arkistoissani on myös siementen osasto. Ne ovat samanlaisissa kirjekuorissa kuin valokopiot ja artikkelit. Nuo arkistot eivät tunnu tylsiltä, tallessa minulla on vain friikkiaineistoani: Kirjallisuus ja eläimet kortistossa on jänis, korppi ja karhu erityisasemassa. Kirjallisuus ja tähtitaivas laatikossa on tekstiotteita. Kirjallisuus ja ruoka taitaa olla kaikkein laajin arkistoni, mutta arkistokaapistani löytyy myös katolisia legendoja sekä pieni valikoima kotieläimiä. Ja samassa kaapissa on kirjekuoriin kerättyjä siemeniä: punaisen marjan näköistä parsan siementä, erilaisia kurpitsan siemeniä, tavallista ja köynnöskrassia, ketunhäntää joka ei kiinnosta, ritarikannusta, tilliä, pinaattia ja uusin näyttää olevan basilika jossa oli chilimäinen kirpeys.

Tunnen siis itse olevani esimerkki siitä kuinka siemenet leviävät tietoyhteiskunnassa ja tunkeutuvat arkistoituneen tiedon väleihin.

Siemenet leviävät nykyään lukemattomilla uusilla tavoilla. Ne hyödyntävät postilaitosta ja nettiä, käyttävät julkisuutta. Siksi olen erityisen iloinen siitä, että siemenet ovat hyväksyneet lymypaikakseen myös tällaisen sekopäisen tutkijatyypin hämäräperäiset arkistot.

2006-04-19T22:12:00.000+03:00

DIONYSOS - KEVÄÄN MIESNAINEN

Kun kosteat ja lämpimät tuulet tuovat kevään ensimmäiset merkit, on dionysosmeininkien aika. Nyt huomasin että Dionysoksen sukupuolestakaan ei voi sanoa mitään varmaa; hän on naismainen mutta hänellä on jortikka. Kevään hahmoksi sellainen sopii hyvin; hänellä on kevätmekko ja tuuli tarttuu hiuksiin, mutta samalla hän nojaa puuhun ja kusta losottaa niin että rännit laulavat, purot täyttyvät ja syöksyvät ryöppyävinä virtoina pelloille.

Olen aika pitkään harrastellut ja kirjoitellutkin tuosta hallitsemattoman tapahtumisen jumalasta. Nyt huomaan tuota hullua kaksinaisuutta Dionysoksessa enemmänkin: dionyysisen villi vauhti on kuvattu kukikkaina vaunuina joita vetävät tiikeri ja pantteri. Siinäkin kukkahelma heilahtaa ja yhdistyy maskuliiniseen voimaan. Mielettömästi itsestään pursuava, kontrolloimaton elämänvoima tiikerin ja pantterin hahmossa ei ole tuhoava vaan taitavasti tasapainossa. Tosi Rene Girard on sanonut, että Dionysos ei ole mitään muuta kuin raivoa joka kaunistellaan jälkeenpäin.

Tämän villin vauhtikuvan rinnalla kulkee toinen, hyvin hidas ja sukupuoleton vegetaarisen kasvun kuva. Dionysos on ikivihreä, talvehtiva voima joka kätkeytyy erityisesti kuuseen ja murattiin, se kestää vaikeiden aikojen yli.

Dionysoksesta kerrotaan kevään kautta siis aivan vastakkaisislla tavoilla: sekä hitaana ja kestävänä että äärimmäisen nopeana ja villinä luontona. Mutta sekä hidasta että nopeaa Dionysosta yhdistää se, että molemmat kertovat vaikean välivaiheen ylittämisestä. Villi Dionysos mahdollistaa tämän ylittämisen hävittämällä hierarkiat tulevaisuuden tieltä. Ikivihreä Dionysos puolestaan talvehtii sellaisen aikakauden yli, joka tappaa muut jumalat. Dionysos ei osaa kuolla, se muuttuu vihannekseksi, mutta kevään tullen se virkoaa ja villiintyy. Parasta Dionysoksessa on se, että se herättää henkiin muutkin jumalat ja mahdollistaa onnellisten aikojen paluun - jos hyvin sattuu.

2006-04-18T20:03:00.000+03:00

KEVENTÄMISKOSKETUS

Hän kulkee työhuoneessani, hipaisee ruokapöydällä olevia kansioita. Ajattelen että ehkä se keventää tekstien painoa.

Gadamerin Gesammelte Werke kymmenen osaa, onneksi olen palauttanut suuren osan Nietzschen kootuista ja onneksi lahjaksi saamani Heideggerin kootut ovat nyt muualla. Kirjahylly, pieni käsikirjastoni on täynnä ja sanakirjat olen siirtänyt cd-soittimen viereen. Huoneessa on niin paljon raskaan työn jälkiä, paperinippuja hyllyissä, kirjoja painoinaan.

Kevyttä kosketusta todella tarvitaan, huomaan sen kun luen päivittäin naputtelemia tekstejäni. Italo Calvino jätti kirjoittajien tehtäväksi keventää tätä maailmaa, keventää kaikkea: keventää realismia, keventää oppineisuutta, keventää tunteita,
keventää ryöppyjä, keventää kirjoitusta yleensä...

Toivottavasti huomenna kevenee,
teillä myös.

2006-04-17T13:36:00.000+03:00

SUKAN KANTAPÄÄ EI OLE KOHDALLAAN

Vastapesty aluspaita on aina hieman karhea, alushousut kiristää haaroista jos ne vetää liian ylös, sukan kantapää ei ole kohdallaan. Lapset ovat tällaisen suhteen herkkiä, he tunnistavat vielä että vaate on jotain joka on ihoa vasten, eikä sitä tavoita peilistä katselemalla.

Pukeutuminen, iholla olevat ruvet ja pelko joutua valokuvaan, muodostavat aika jännän kolmiyhteyden Elisa Salon proosatekstissä Rokko, joka julkaistiin Täytetyssä Näädässä.

Tavallaan ne ovat kaikki ihoon liittyviä kokemuksia, asennetta joka katoaa 12v jälkeen kun ulkonäkö alkaa tulla tärkeämmäksi. Muistatteko tällaisen ei-ulkonäkömäisen ruumiillisuuden kokemuksen... sellaisen joka ei ole täysin lapsen mutta ei vielä nuorenkaan. Se miltä vaatteet tuntuu päältä, se miltä tuntuu juoksennella alasti tai pikkuhousuissa, se miten äiti tai isä vetää sukan jalkaan siten että se on vinossa, varpaita kiristävä ja muuten hankala.

Tähän ruumiilliseen kokemukseen liittyy tarinassa aika osuva vastakohta - isä haluaa ottaa kuvan. Hän haluaa dokumentoida tytössä olleen rokon jäljet. Siis isän ymmärtämättömyys on suuri, kun tämä haluaa ottaa kuvan tyttönsä ihosta, ihan vaan muistoksi. Ja tyttö vastustelee sekä huutaa kauhuissaan "Minä en halua dokumentoitua!"

Tämä on lapsen omaan ihoon liittyvien asioiden tarkasti koettu tunne.

2006-04-14T12:12:00.000+03:00

HÄN JOKA NOUSI KUOLLEISTA NOUSI HEISTÄ

Mirkka Rekola kertoo: "Osuin silloin Helsingissä Kolminaisuuden kirkkoon pääsiäisjumalanpalvelukseen. Ortodoksista kirkkoa en ennestään tuntenut, mutta se oli minulle hyvin suuri kokemus. Voi sanoa, että se vastasi iloani. Kun kävelin kirkosta kotiin, oli kuin pääsiäisnarsissit olisivat ponnahtaneet kantapäistä, Rekola muistelee.

Anna-Leena Nissinen on viimeinkin saanut haastattelun Rekolalta, ja se ilmestyi Keskisuomalaisen pitkäperjantain numerossa. Muistan että jo pari vuotta sitten Anna-Leena sanoi että hänen unelmansa on saada Mirkka Rekolasta kirjailijahaastattelu. Nyt sitä on kokonainen sivu, ja Rekola puhuu pääsiäiskokemuksestaan.

- Tästä kokemuksesta lähtien vuosi on yleensä merkinnyt minulle matkaa pääsiäisestä pääsiäiseen. Joka vuosi minulle avautui enemmän ja enemmän pääsiäisliturgiasta.

Pääsiäisen teemat nousevat myös Rekolan runoista.
- Olen kirjoittanut esimerkiksi: "Hän joka nousi kuolleista nousi heistä". Monikon kokeminen on tässä minulle hyvin tärkeää, sanoo Rekola haastattelussa.

2006-04-12T20:55:00.000+03:00

SIUNAUS JA KIRJOITTAMINEN

Pääsiäisen henkeen, palasin miettimään Dantea ja keskiaikaista kirjoittamista:

Olen muuan, joka tarkkaan
Kun lempi minut innoittaa, ja kuullen
Sisäistä sanelua, kirjoitan sen.
(Kiirastuli XXIV 53 -55, suom. Elina Vaara)

Kirjoittaminen oli keskiaikana monelle sanelun kuuntelemista. Usein juuri uskonnollinen kokemus sysäsi tämän sisäisen sanelukoneen liikkeelle. Eli täytyi olla jokin joka antoi siunauksen kirjoittamisen työlle, Dantelle se oli madonnamainen, pyhä naishahmo jota hän kutsui nimellä Beatrice, joka takoittaa "siunauksen antajaa". On selvää että hän siunaa nimenomaan kirjoituksen.

Nuori Dante ja hänen ystävänsä Cavalcanti keskustelivat paljon kirjoittamisesta, mutta aivan eri tavalla kuin moderni ihminen ymmärtää sen, ei lainkaan oman mielikuvituksen palvomisena vaan armolahjana.
Dante ja Cavalcanti tavoittelivat uskonnollisesta kokemuksesta lähtevää kirjoittamisen näkyä. Tämän voiman täytyi heidän mukaansa kätkeytyä naisen hahmoon ja naisen herättämään rakkauteen. Myöhemmin modernit kyökkipsykologit latistivat tämän Donnan palvonnan eräänlaiseksi kirjoittamalla tapahtuvaksi onaniaksi.

Yritän tässä antaa hieman tilaa sille mitä se ehkä tarkoitti Dantelle. Beatricen, tuon taivaallisen hahmon tuli olla kirjoittamista ohjaava henki. Ilman muuta he halusivat löytää kirjoittamisen tavalla, jossa seksuaalinen halu ja uskonnollisesti ylevä kokemus rinnastuvat. Mutta modernille ihmiselle Danten tuntema kirjoituksen lähde on jo vieras. Se minkä Dante esittää Vita nuovan alussa.

Hyvin mystisessä ja allegorisessa muodossa hän puhuu pääsiäismäisesti ”uuden elämän” löytymisestä ja kirjoittamisensa lähteesstä. Ja tämän merkkinä Beatrice ilmestyy punaisessa asussa. Mutta tuota näkyä on vaikea psykologisoida mitenkään:

Dante esitelee kolme Beatricen ruumista hallitsevaa hengen tasoa (spiriti): elämän henki (sydämessä), luonnollinen henki (maksassa) ja eläimellinen henki (aivoissa). Samalla esitellään koko “uuden elämän“ vaiheet; ensin elämän henki, kertoo Rakkauden asettumisesta Beatriceen. Seuraavaksi tulee luonnollisuuden hengen myötä kyyneleet ja rakastaja, kunnes lopuksi kerrotaan rakkauden ja järjen ristiriidasta.

Tuosta on vaikea ymmärtää muuta kuin sen, että Dante kiteyttää oman kirjoittamisensa nimenomaan rakkauden tarkkailuksi. Se ei tarkoita pelkästään tuon yhden tunteen tarkkailua, vaan kokemusta siitä millä tavalla rakkaus kokonaisuudessaan on asia joka antaa olemassaololle merkityksen. Rakkaus on se ensimmäinen voima tuossa näyssä - jossa kirjoittaminen antaa uuden elämän.

2006-04-09T16:37:00.000+03:00

PAINATUSKESKUS PUUTTUU ASIAAN

Hirveää vallankäyttöä ja väheksymistä, ehkä tukeakin hieman, olisi myös harrastajakirjoittajien historia, jos joku sellaisen kirjoittaisi. Sodanjälkeinen Suomi oli julmasti hallinnoitu, hierarkinen maa myös kirjoittamisen suhteen. Vuonna 1971 maaseudulla asuvista kirjoittajista naiset kirjoittivat pääasiassa romanttista viihdettä ja miehet sotaan liittyviä tarinoita. Se oli jyrkässä ristiriidassa sen suhteen mitä aikansa parhaat poliittiset kirjailijat, kuten Salama, pitivät hyvänä proosana. Harrastajien viihteellistä kirjoittamista pidettiin pahana taipumuksena, josta heidät tuli parantaa.

Hannu Salaman Lokakuun päiviä (1971) romaanissa kirjailija lehteilee arvostelupalveluun tulleita harrastajien töitä ja miettii, kuinka saada naiset luopumaan "ankelikoista" ja miehet "sotajutuista". Nykyään puhuttaisiin fanfiktiosta angelikojen kohdalla ja traumojen käsittelystä sotajuttujen kohdalla. Mutta tuolloin ei.
Nykyään teksti näyttää parodialta, mutta kun lukee tuon ajan Parnassoja niin näkee missä mennään: vasemmiston kirjailijakaarti ajoi voimakkaasti kaikkien siirtymistä "Valtion Painatuskeskuksen" kirjailijoiksi. Tekstissä Salama miettii ironisesti, että sama painatuskeskus voisi ottaa tehtävkseen myös viihteellisten taipumusten kitkemisen pois harrastajakirjoittajien työstä:

”Menin pitkäkseni ja silmäilin arvostelupalvelun töitä. Yksi paksu oli rästissä mutten saanut sitä aletuksi koska se näytti heikolta, jokin sotajuttu. Olin ajatellut syöttää sen Kostille mutten ollut kehdannut, kiireestään huolimatta se olisi voinut sen ottaa, ja minä taas en uskaltanut kieroilla asiaa siihen malliin, että hän olisi saanut siitä tavaraa farssiaan varten.

Yhden savonlinnalaisen likan tekstin haukuin aika pahasti. Kävin Eijalta kysymässä hyppäisikö hän Pukkisalmeen tämän tähden.

- Jätä ainakin ne perkeleet ja paskat pois, sanoi luettuaan.
- Eihän ne siinä mitään.
- Niin mutta se pelästyy.
- Se on tarkoituskin. Ei lue enempää niitä saatanan ankelikoja… Jätkät sanoo että ne painaa perkeleesti ankelikaa ja sunnevaa niin ne sillä rahalla voi painaa pehmeekantista kans. Mutta kyllä niitten pitäis painaa tää Pussisen likan teksti kans. Ja maksaa kunnon tekijänpalkkio, kaikille Pussisen likoille jotka lukee ankelikaa ja sitten matkii kato. Ja ne on Kainuusta nääs. Mutta vittuako sen väliä, sehän on kaunoo. Ja jätkät on tätänykyä asialinjalla.

- Painaahan ne miehille sotakirjoja samallalailla
- Niin painaa. Eikä taida käyttää niitä rahoja edes pehmeekantisiin. Kustantajan pitäis vaatia että valtion painatuskeskuksen pitäis hoitaa kaikki retkahtaneet niin kuin lankkupuoli hoitelee raittiustyön. Tulis surkeita sunnevivoja ja rampoja rokkia niin kuin Pertsan Kolmessa pennissä. Se olisi todellinen kulttuurivallankumous. Sinänsä tietysti tarkoitustaan vastaamaton toimenpide.”
Hannu Salama: Lokakuun päiviä -71 s.29

2006-04-08T20:39:00.000+03:00

OMAN ELÄMÄN LOSOTUKSESTA

Kävelin tänään räystään alta ja sain vesipärskeitä päälaelleni. Tuntui varsin mukavalta, koska vesinoro joka valui katolta, osui räystääseen ja muuttui pirskahteluksi. Se oli niinkuin kaste. Eikö lapsen kaste tai aamukaste tarkoita tällaista pisaroivaa vettä.

Henkilökohtaisista asioista ei verkkoblogeissa pitäisi kirjoittaa suoraan, vaan suodattimen tai tuollaisen räystään kautta, suoraan elämän hanasta tuleva losotus on vastaanottajan kannalta parempi saada hieman pehmennettynä.

Olen lukenut teoriaa verkkojulkisuudesta: miksi suora itsepaljastus herättää vaivautuneisuutta ystävällisissä sieluissa ja nautintoa vain pahantahtoisissa ... Älä kirjoita tyyliin "kerron itsestäni kaiken, minussa ei ole mitään yksityistä." Jos miettii, mistä tulee se halu kiemurrella tuollaisen tekstin alla, niin juuri siitä, että toinen losottaa elämänsä suoraan lukijan päälle. Ja kuka siinä alla viitsisi seisoa. Teoreettisesti sanoen, sellaisessa tekstissä ei ole lukijan paikkaa... siinä on ehkä paikka uteliaalle pahantahtoisuudelle mutta ei muulle.

Fiktiossa on keinoja tätä varten, koska siinä leikitään lukijan kanssa. Oman elämän losotus muuttuukin siinä kasteeksi. Se ei loukkaa ystäviä, eikä sun tarvitse hävetä myöhemmin mitä olet kertonut. Voit kertoa kaiken, mutta niin että kukaan ei tunnista tapahtumapaikkoja tai sinua ja ystäviäsi. En viitsi nyt mainita blogeja joissa on onnistuttu tuomaan esille tuo oman elämän draivi siten, että tuntematon lukijakin saa siitä jotain. Siis kyse ei ole oman elämän muuttamisesta kuvitteelliseksi, vaan päiväkirjamaisesta tarinoinnista. Realistinen fiktio on siitä ylittämätön laji , että se ei oikeastaan ole kuviteltua vaikka on fiktiota - se suojaa kirjoittajaa, mutta myös lukijaa.

Julkinen kirjoittaminen, on hyvä juttu ja suosittelen sitä lenkkeilyn vaihtoehtona kaikille. Se on lukijan kanssa leikkimistä. Sinä kirjoittajana muutut kertojaksi, samalla irtoat itsestäsi ja astut päivän asiat mielessäsi tekstiin sisälle. Ja kun olet siellä, niin ei tosiaan kannata takertua siihen samaan vanhaan minään, jonka kanssa muutenkin saat viettää päiväsi. Et voi tuoda itseäsi tekstiin nahkoinesi karvoinesi, ja vaikka kirjoitat näistä päivistä, niin silloin kun faktat ja tapahtuvat muuttuvat tarinaksi silloin vahvistut itse mutta samalla olet suojassa.

2006-04-06T20:18:00.000+03:00

OKSASTA ROIKKUVAT NORKOT

Kuvittelin ikkunalaudalle pähkinänoksan jonka norkot roikkuisivat raskaina kuin korvakorut, hajoaisivat kosketuksesta ja pölyttäisivät kultaista elämää:

”Hyvissä ajoin ennen lehtien puhkeamista pähkinäpensas työntää silmuistansa pikkuruiset, kirkkaanpunaiset luotit. Siitepöly karisee roikkuvista norkoista ilmaan. Oksistossa puhaltava tuuli kujettaa siitepölyhiukkaset emin luoteille. Uusi elämä alkaa kehittyä sikiäimessä, josta myöhemmin muodostuu kasvin hedelmä, pähkinä. Tervetuloa kevät!”

Kaikki tuo tapahtuu juuri tähän aikaan, ensimmäiseksi keväällä. Tähän aikaan äiti toi maljakkoon lepän oksia, kahta lajia -sekä käpyisiä että norkkoisia. Siksi ajatus norkoista koskettaa minua yhä.

Vaikka en koskaan ole taittanut oksaa oikeasta pähkinäpensaasta, Suomen –Luonto (huhtikuu 06) lehti sai minut taas haaveilemaan. Suvi Vanhasen artikkeli oli kuttuurihistoriallisesti mehevä luontojuttu. Näen keskiaikaiset pähkinäpensaat viljelysten reunoilla. On kevättalvi ja oravat, pähkinähakit sekä pähkinähiiret käyvät varastoillaan. Asuntomme seinustalla pähkinäpuiset papusalot odottavat kevättä, uunissa vanhempi puu palaa oranssilla liekillä. Pitkänä kevätiltana kävelemme pähkinäpensaiden ohi, niiden norkot ovat vielä hetken auringonvalossa ja roikkuvat yllämme.

2006-04-05T19:52:00.000+03:00

KUUNTELEVAN KORVAN SÄÄTELYÄ

"Kuinka nyt kirjoitan tähän tyhjän korvan,
kalvon joka odottaa tuloasi
ohuen valon nurkassa hiljaisena kuin elokuvattu nainen.
...

Älä turhaan huoli Olli-Pekka, että kuinka korvan laittaisi - kysymys on kuitenkin vaikuttava, säätele vaan kuuntelua runoon. Mutta pitäisikö minulla lukijana olla telkkari nurkassa äänettömällä, kuten tunnut sanovan, niin että tuo elokuvattu nainen virittäisi homman kuuntelulle? Jos kuitenkin laittaisin nurkassa oleva kalvon musiikille, käviskö se - virittäisikö se tyhjän korvan ? Parasta olisi kuitenkin keskustella tämän runon kanssa.

En tiedä minkä verran olisi ajateltava tätä modernin kuuntelun tilaa, kuuntelutaidon tilaa. Ei se minusta niin paha ole kuin puhutaan; onhan meille kehitelty joitain ihan passeleita kuuntelun saarekkeita, varsinkin musiikiin. Vai onko musiikistakin tullut juonnettua kuuntelua hajamieliselle korvalle ? En kuule tuon elokuvatun naishahmon puhetta, Olli-Pekka olet varmaan säätänyt tätä ääntä, tätä vallitsevaa monimielisyyttä hieman kuunneltavammaksi.

"Kuinka kirjoitan
nyt kun sillä on jo tyhjän korvan nimi."

2006-04-02T19:55:00.000+03:00

VIRTUOOSI NÄIVETTYI, MUTTA JOKIN UUSI ITÄÄ

Se oli viimeviikolla, kun heräsin aamuvaloon jo kuudelta ja ryhdyin lukemaan, löysin käsitteen nimeltä ingenium ja innostuin siitä niin että istutin sen heti multaan.

Ingenium on vanha retorinen taito, kyky puhua tiukassa paikassa sponaanisti ja nerokkaasti. Ingenium otti aiheensa läheltä; käden, korvan tai silmän ulottuvilta. Mutta se ei ollut vain oivaltavaa läsnöoloa, en tiedä vielä miksi, mutta se liitti aisteihin aina myös ihmeen, ja uskomattoman elementin.

Sellainen on ingenium, lisäksi sillä ei ole yksilöllisyyttä, se elää naureskelevissa pöytäseurueissa, ei kuulu kenellekään - toisin kuin sen jurottava johdannainen genius.

Kevät on siinä vaiheessa, että ensimmäiset taimet vihertävät ikkunalla. Katson kuinka joillakin on siemen latvassa. Ne nostavat omaa alkuperäänsä kuin kukkaa ylös. Kaunein niistä on sellainen, jonka molemmat sirkkalehdet ovat vielä siemenessä kiinni. Se on huipentuma, sen kehämäinen viritelmä on jo illalla lauennut auki.

Minun tietoni ingeniumista ovat vasta hatarat ja aluillaan, mutta ehkä siitä voisi kehityä termi kuvaamaan tulevaisuuden kirjoittajia. Viime syksyyn asti uskoin että tulevaisuuden kirjoittajaa voisi kutsua virtuoosiksi. Mutta sitten tuli syksyn pimeät, ja virtuoosi näytti todellisen luontonsa -virtuoosi ei ollutkaan muuta kuin tekninen taituri. Virtuoosi oli yksilö, hieman parempi kuin alansa ammattilainen. dominoi taidollaan. Huomasin, että minä vain arvostin virtuoosimaisuutta, mutta en rakastanut.

Mutta ingenium on arvoitus: sitä ei voi opettaa, toisaalta se ei ole synnynnäinenkään, se on jotain muuta. Siinä missä genius oli selvästi maskuliininen, siinä roomalaiset uskoivat että ingenium on kolmatta sukupuolta.

Ehkä roomalaiset aavistivat että uusi, tulossa oleva lahjakkuus on aina jotain määrittelemätöntä, jotain mihin verrattuna nykyiset lahjakkuuden määritelmät ovat jälkeen jääneitä. No, odotan ehkä liikaa, niin kuin tällaisilta iduilta aina, mutta katsotaan nyt millainen kasvi ja asia tästä ingeniumista kehittyy.

2006-03-29T22:46:00.000+03:00

USKOMATONTA RUOKAA

Ei ole parempaa kuin hyvät, yksinkertaisesti valmistetut kalaruuat. Viikonvaihteessa olin kavereiden luona Hesassa, ja kimpassa valmistimme yksinkertaisista perusaineksista - perunasta ja koneperatusta pikkuahvenesta - uskomattomat herkut. Mutta onnistumisessa on riskinsä.

Alkupalana oli tuorelohisiivut, verigreipillä piristettynä. Tuo hieman erikoisempi sitrushedelmä laittoi aika hyvän biisin soimaan kitalakikaiuttimista.

Keiton suhteen olin epäluuloinen. Sosekeitot tuovat mieleen vauvanruuan, ja pehmeät pikkuyrjöt, joita kylläiset nassulit röyhtäilevät läikiksi sängyn päälle. Perunasosekeitto ei siis paljoa lupaillut. Mutta kun se haudutettiin lähes makeaksi muiden hyvien juuresten kanssa, ja viritettiin lopuksi halkaistun vaniljatangon avulla - niin johan kolme urosta lauloi ylistystä ja lapioi vauvanruokaa kupista.

Koko tämän jutun tavoitteena on päästä kertomaan ahventen laittamisesta - sekä niiden mausta. Kyseessä on varmaan joku kirjoittamisen allegoria, mutta sen tietää vain se joka oli tuolloin paikalla, ja näki kuinka ihme tehtiin: valurautapannulla ja pelkässä suolassa. Tuollaiset isomman katkaravun kokoiset peratut pikkuahvenet kuivataan ensin huolellisesti, todella huolellisesti valkoisten pyyhkeiden sisällä. Neste on pyyhittävä kaloista pois, sillä paistettaessa juuri neste kuumenee nopeiten, ja se kypsyttää kalan liian aikaisin.

Vaikka itse olen mieluiten nauttinut madetta, kuhaa, haukea ja muikkua täysin ilman suolaa, niin nyt suola jäi raikkaasti kalan pintaan, eikä läpisuolannut sitä pilalle. Kaikki oli siis tuon paistamisen ansiota.

Tietysti pikkuahvenissa on selkäruotonsa, mutta niiden näpräily ja maistelu on aivan luontevaa siinä kun jutellaan. Minulla tosin meni ruoto kurkkuun mutta mitäs siitä. Pääasia on näin laitettujen ahventen maku, se on vilpitön.

2006-03-28T18:12:00.000+03:00

RÖYHKÄN SANELUKONEKERTOJA

Perjantaina ajelimme kohti Oriveden kirjoittajatapaamista Jurin mustalla Saabilla, Röyhkä soi ja kassissa oli luettuna uusi Röyhkän Avec.

Kaverit autossa olivat ihan luotettavia. Mutta Röyhkä oli romaaninsa loppupuolelle hahmottanut varsin tylyn, vihaa uhkuvan nuoren goottihahmoisen kirjoittajan. Hänet täytyy ottaa esille, koska se kuinka harrastajakirjoittaja romaaneissa esitetään on aina kiinnostavaa. Tätä nuorta miestä sanoisin Totaalimustaksi - eräänlaiseksi totaalikieltäytyjän goottiversioksi.

Totaalimusta oli kirjoittanut paksun romaanin nimeltä Tuho. Se on oleva hänen ainoa ja viimeinen tekstinsä. Mutta sen seuraukset olisivat mullistavat. Se johtaisi puhdistuksiin, joissa koko dementoitunut ihmiskunta hävitettäsiin. Tietysti tuollaisiin, varsin tavanomaisiin tuhofantasioihin kuuluu se, että romaanissa olisi myös pommien sekä bioaseiden valmistusohjeita (romaani on sika, jolle voi syöttää vaikka mitä). Tavallisia filmeistä tuttuja tuho-unelmia siis. Kiinnostavaa hommassa on se, että kyseessä on romaani eikä filmi. Ja unelma siitä että kirjoittaminen voisi vaikuttaa niin paljon.

Romaanissaan Röyhkä luo aika vaikuttavan kuvan tuosta Totaalimustasta. Kuinka tämä istuskelee luksushuvilalla vastapäätä keski-ikäistä mieskertojaa, ja halveksii tätä koko lahjakkaan vihansa voimalla.

Röyhkän Avec on toinen nimi muusalle, toiveiden kuvalle. Aika hienosti sitä teemaa on kehitelty. Hesarin kehuissa sanottiin, että kerronta tässä Röyhkän uudessa romaanissa on hienoa tajunnanvirtaa - tai vapaata epäsuoraa kerrontaa. Täytyy sanoa, että minusta teksti kuulosti pikemminkin ääneen puhutulta - ikäänkuin romaani olisi tehty sanelukoneella.

Eihän se mikään synti ole, sanelukoneen käyttö. Minun piti kysyä tätä itse kirjailijalta Orivedellä, mutta just silloin jouduinkin eri porukkaan ja Röyhkältä jäi kysymättä.

2006-03-24T14:46:00.000+02:00

RUNOILIJA SYNNYTTÄÄ PÄÄ ALASPÄIN

Onkohan Panu Tuomella, aitona mystikkona, julkisen eli eksoterisen runouden lisäksi myös salainen eli esoteerinen runousoppi. ”Vaaleanpunainen ilmestyskirja” on julkinen kirja ilmestyksestä.

Mystinen lukusarja 666 toistuu siinä eri muodoissaan, ja on selvää että yksikään runoelman säkeistöstä ei tee poikkeusta vaan jokainen säkeistö on kuuden säkeen mittainen. Preludium on kuuden kuuden säkeistön mittainen kokonaisuus. Laskematta jää tällä kertaa onko varsinainen ”Vaaleanpunainen ilmestyskirja” kuuden runon, kuuden säkeistön kuuden säkeen kokonaisuus.

Panu Tuomi itse tuntuu olevan eräänlainen ilmestyskirjan lepakko, joka synnyttää ylösalaista kuvastoaan pää alaspäin. Se on kirjoittajan mystinen työskentelyasento: pää alaspäin roikkuen ideat työntyvät maailmaan kuin vauvat suupieliä repien.

ja missä
yksikään sana
ei kasva,
siellä kuuraiset
sirppimme hiljaa
leikkaavat

nimettömän
kirpeää viljaa;
jos maa on
rouhittu säkeellä,
tiedä että
aurani kyntää tähtiä.

Taitaa olla yö, ja lepakkorunoilija on mennyt työmaalleen, sinne esoteerisille alueille, sinne missä yksikään sana ei kasva, sinne keräämään runoutta. Siellä on runoilijapapin rituaalinen paikka pimeinä aikoina:

tämä on
vaaleanpunainen
ilmestyskirja,
kun sarastus ja
varjo vaihtavat
paikkaa

Säkeistömystiikan sijaan kiinnostavammalta tuntuu se, kuinka Tuomella säkeistöt jatkuvat, katkoksen jälkeen. Rytmi syntyy lyhyen säkeen pudottelusta. Väliin Ilmestyskirjassa tosin lasketellaan menemään varsin kevyttä vaaleanpunaista kertomusta; lauseiden syvyydet katoavat, tarina nytkähtelee kuin unia näkevän lepakon raajat. Kummallisen kevyt tarinan pudottelu työntyy mystiseen runoelmaan. Ehkä siihen kätkeytyy jotain salattua ja huomaamatonta, en ole vielä lukenut teosta kuuteen kertaan..

2006-03-24T14:25:00.000+02:00

VUOSI 1975 JA TUOMIOISTUINTEN HENKI

”Kenen joukoissa seisot” aikakausi ei ollut vain radikaalia kapitalismikritiikkiä ja harmitonta laulelua. Minä olin nuori lukiolainen, mutta muistan kyllä kuinka edistyksellisten kirjoittajapiirien keskusteluun sekoittui myös tuomioistuinten henki. Kirjoittajapiireissä annettiin tuomioita siitä onnistuiko teos olemaan tarpeeksi edistyksellinen, vai onko tekstissä vielä porvarillisia lastentauteja. Kuka tietää kuinka monelle silloiselle kirjoittajalle nuo piirien tuomiot merkitsivät epäonnistumisen sinettiä, haaveista luopumista ja leipätyöhön alistumista.

Minulle 70 –luvun loppu oli antoisia filosofisia keskusteluryhmiä, on vaikea tajuta kuinka se oli mahdollista mutta samoihin ryhmiin sekoittui kirjallisten tuomioistuinten henki.

Tuon ajan huipentuma ja loppu oli vuonna 1975, kun taistolaisen liikkeen lippurunoilija Matti Rossi ilmiantoi unkarilaisen kirjailijan Denes Kissin neuvostovastaisen mielipiteen esittämisestä. Eilen kirjoittajien tutkijaseminaarissamme Denes Kiss kertoi omalta kannaltaan tuosta ”kenen joukoissa seisot” aikakaudesta. Hän kuvaa tapahtunutta hieman koomisesti. Tapaamisessa suomalaisten kirjailijoiden kanssa aiheeksi oli noussut talvisota. Kiss, yrittäessään saada selvää suomalaisten keskustelusta ja kuullessaan sanan ”fasismi” kysyi että kummasta fasismista oli kyse – mustasta vai punaisesta. Ja siitäkös äläkkä syntyi.

Lentäessään takaisin Budabestiin hän luuli vielä, että kyseessä oli vain intensiivinen keskustelu, eikä hän aavistanutkaan että saman koneen postisäkissä oli Unkarin Kirjailijaliitolle osoitettu ilmianto. Kiss oli syyllistynyt pahimpaan tekoon, mitä kommunistisen maan kirjailija saattaa tehdä; fasismin ja stalinismin rinnastamiseen. Dramaattisiin mittoihin paisunut episodi päättyi aikanaan siihen, että Kekkonen puuttui asioihin, eikä Kiss päinvastaisista huhuista huolimatta tällä kertaa joutunut vankilaan.

Tuolloin 1975 Kiss oli päässyt Suomeen ikään kuin palkintona siitä, että vastahankainen kirjailija oli viimeinkin oppinut kuuliaiseksi. Hän oli saanut juuri Jozsef Attila –palkinnon Unkarissa. Palkinto myönnettiin yleensä puolueuskolliselle kirjailijalle uran alkuvaiheessa. Kiss oli julkaissut jo kymmenen teosta ja viimein hän oli saanut mitalinsa, tosin vain kolmannen luokan maininnan. Sekä matkan Suomeen.

Nuorena, nousevana kirjailijana ja yliopisto-opiskelijana Budabestissa 1956 kansannousun aikaan Kiss oli kirjoittanut runon ylistykseksi Unkarin kansalle, joka oli noussut vastustamaan neuvostomiehitystä. Sitä luettiin kansankokouksissa, eikä Kiss edes tiennyt kuka vei runon julkaistavaksi sanomalehteen. Myöhemmin vankilassa hän tutustui mieheen joka oli esittänyt Kissin runoa eri tilaisuuksissa kaikkiaan 27 kertaa. Runon seuraukset merkitsivät Kissin tulevaisuuden murskautumista; hänet erotettiin yliopistosta, vankila ja työleirivuosien jälkeen häntä ei hyväksytty minnekään opiskelemaan. Sekatyömiehestä hän pääsi vähitellen toimittajaksi, koska kansan keskuudessa hänellä oli legendaarinen maine ja siksi hän sai myöhemmin kirjojaan julki. Unkarilainen kommunismi ei tainnut olla aivan niin tiukkaa kuin suomalaiset olettivat.

Sitten tuli Suomen matka, ja rupatellessaan pomonsa, Nepszava –lehden kulttuuriosaston päällikön kanssa puhein soi, pomo kuunteli hetken, paiskasi puhelimen kiinni ja kysyi hiljaisella äänellä ”Denes mitä sinä olet tehnyt Suomessa.”.

2006-03-22T20:18:00.000+02:00

ANNA ITSELLESI EDES JOSKUS ANTEEKSI

Köyhää tekstiä ! Sitä ei itse huomaa, ei ennen kuin kuvittelee jonkun toisen huomaavan sen - ja sitten hävettää. Tällähetkellä minua harmittaa se, etten ole vieläkään onnistunut kirjoittamaan filosofisesti vakuuttavaa artikkelia mistään asiasta, en koskaan, vaikka yli kymmenen vuotta olen harjoitellut. Ja taas yritän.

Moni kirjoittajia tuomitsee itsensä, masentuu ja luovuttaa ennen aikojaan.

Hämmästyttävä määrä kirjoittajia tuomitsee itsensä siksi että he kirjoittavat joskus köyhästi. Että heidän tekstinsä ei tee toivottua vaikutusta, että heiltä asiat jäävät puolinaisiksi, että he eivät osaa valita oivaltavaa aihetta, että he eivät pysty muuttamaan tekstiään. Sitten he käyvät rankaisemaan itseään...

Sen sijaan, että he olisivat antaneet virheet anteeksi, niin että voivat sydän keveänä tehdä jotain hyvää.

Muistan vuosia sitten meilit erään kirjoittajan kanssa. Hänellä oli kaksi romaanikäsikirjoitusta ikäänkuin syntitaakkana, eikä hän siksi voinut aloittaa kolmatta, sen hyvän kirjoittamista.

Vaihdeltiin meilejä, ja sain vaikutelman, että kirjoittaja ei tosiaan ollut pystynyt antamaan itselleen anteeksi sitä että romaaneja ei oltu julkaistu. Niin ja sisimmässään kirjoittaja tiesikin, että niitä ei tuossa muodossa kannattaisikaan julkaista. Ja samalla kun hän tiesi tämän, hänellä oli mielikuva millainen olisi se hyvä romaani.

Mitä siihen muuta sanomaan, kuin sen että anna itsellesi anteeksi se ettet vielä ole kirjoittanut hyvää romaania. Muistaakseni kehotin häntä vielä antamaan myös kustantajille anteeksi sen, että he eivät ole vielä huomanneet hänen potentiaalisia kykyjään.

Tuo pätee yhä. Älkää siis olko armottomia itseänne kohtaan !

2006-03-21T21:07:00.000+02:00

MATKA ROMAANIN TAPAHTUMAPAIKALLE

Muistan erään itävaltalaisen, joka suunnitteli kesälomaretkeä Suomeen, ja halusi sitä ennen lukea suomalaista kirjallisuutta. Nyt tällaista voi katsoa paikkakuntakohtaisesti. Eräs saksalainen kustantaja avasi verkkosivuilleen hakukoneen, josta voi katsoa romaaneja ja muistelmia, jotka sijoittuvat paikkakunnalle, jossa aiot käydä.

Onko tässä syntynyt alueellisen, regionaalisen, etnisen kirjallisuuden hakukone? Ei, vaan kliseekone, joka hakee aivan väärällä tavalla romaanien maailmalle todellisuusvastinetta.

Tämä paljastuu siitä, että hakukoneen mukaan Suomi on pääasiassa Arto Paasilinnan kartoittama maa - suurin osa suomalaisista paikkakunnista (Ranua, Posio, Sodankylä, Turku, Jyväskylä ym.) ovat Jäniksen vuoden tai jonkun muun Paasilinnan romaanissa mainittuja paikkoja.

Tosin tuonne hakukoneelle voi tarjota tietoja - ehkä joku matkailun edistämiskeskus voisi pikkusummalla tukea kirjallisuuden opiskelijoitamme jotka seilvittäisivät kuinka saksannetussa kirjallisuudessamme on oikeita paikkakuntakuvauksia.

Joycen Dublin tai Döblinin Berliini ovat ylivertaisesti kuvattuja kaupunkeja, ja Sillanpään hämeen maalaisilmapiiri on myös mahtava. Tuurin Pohjanmaa ei kuulu minulle vaikka paikkakunnat olisivat samoja, läheisemmäksi koen Mellerin Pohjanmaan.

Mikrohistoria pitäisi myös saada matkailulukemistoon, kuten Rislakin raporttiromaani Jämsän veriteoista kansalaissodassa. Minun lempparini oli pitkään englanninkielinen tutkimus erään kreikkalaisen pikkukylän pääsiäisenvietosta 60-luvulla. Siinä kuvattiin ruuanvalmistus, teurastukset, siivoukset työt ja pääsiäisyön valvominen tavalliste ukkojen ja akkojen kautta.

Vahinko että kirja katosi, ja kuukausi kreikkalaisessa kylässä on jäänyt haaveeksi.

2006-03-19T14:42:00.000+02:00

MITÄ KATOSI, KUN OTIN KUVIA

Muistoista katosi sitten, kuin deletoituna, tallin seinä kotipuolesta sekä vintiltä oikeanpuoleinen sivukainen. Katosivat koska valokuvasin niitä.

Tuo tallin sisäseinän laudoituksen vivahteikkuus oli uskomaton. Siihen isäni oli nakuttanut useiden vuosikymmeninen vivahteet. Aivan kuin entiset emännät räsymattoa kutoessaan louskuttivat vanhojen vaatteiden kertomuksen pirtaansa, samoin isä teki laudan kanssa - koska isä käytti aina purkulautaa. Nykyään sanoisin että intertekstuaalisista syistä.

Seinässä oli muutamia papalta perittyjä lautoja; sotien jälkeisen puupulan takia moneen kertaan kierrätettyjä. Siinä oli osuuskauppaväen talkoissa Kauppakunnan seinään naulattua lautaa kaukaa 20-luvulta, siinä oli vajaakanttista - joka kertoo, että se on peräsisin kuuskytluvun pikkuropsista joka oli Levijoen kenttäsahalla itse sahattua ja taapeloitua. Punamullalla käsitellyissä laudoissa on hampaanjälkiä, 70 -luvulla tallissa majaansa pitäneiden lampaiden jäljiltä, koska ne järsivät seiniä talvella. Kulmassa on vielä vanha ruotokuvioon naulattu ovi, tuntematon, kulunut mutta erittäin huolella tehty ovi, josta yhä voi astua menneisyyteen.

Tuo seinä on vielä nähtävissä, mutta kun otin siitä digikuvan, ja ihan tuon laudoituksen kauneuden vuoksi laitoin sen taustakuvakseni, niin samalla huomasin että tuo kaukana, kaukana oleva talli itse alkoi deletoitua. Minulla on nyt taustakuva, mutta ei lainkaan mielikuvaa tallista.

Vielä pahemmin kävi sivukaiselle, sellaiselle joka on kaikkien pohjalaispoikien muistoissa, ja joka on läsnä Mellerin runoissa sarjakuvien lukupaikkana. Minä menin kurkistamaan sivukaiseen digikameran kanssa ja räpsäytin kymmenkunta tuhoavaa laukausta. Koska käytin salamaa niin parempi on puhua räjähdysaineista. Kuvat olivat hirveitä ja brutaaleja, ne olivat räjäyttäneet koko sivukaistunnelman taivaan tuuliin.

Menee jonkin aikaa että paikat unohtavat mitä olen tehnyt niille.

2006-03-17T18:26:00.000+02:00

HAAMUT VAINOAVAT MYÖS KRIITIKKOA

Huomasin, että muillakin kirjoittamatta jääneillä kuin vain sivulauseissa surmatuilla, tai syrjään työnnetyillä tarinan rönsyillä on kumma halu palata vielä uudestaan tekstiin. Se, mitä ei tällä kertaa tule sanotuksi alkaa vaatia revanssia yleensäkin. Jos keskustelussa jää jotain sanomatta niin se asia tulee mieleen myöhemmin, alkaa siinä selostaa ja jankata kuin itsepäinen.

Ja kritiikkien suhteen on sama. Kritiikin kirjoittanut ihminen puhuu useimmiten siitä asiasta joka ei mahtunut kritiikkiin. Minulla on kritiikkikurssi menossa verkossa, arvostelijoiden liiton kurssi jossa on kriitikoita kaikilta taiteen aloilta. Ja kiinnostavimmalta vaikutti näkökulmatehtävä, jossa kukin pohtii oman kritiikkinsä näkökulmaa. Minusta tuntuu että se tehtävä oli siksi niin hyvä, että kriitikko pääsi siinä omien haamujensa kanssa keskustelemaan, eli ne kritiikistä pois jääneet asiat sanoivat sanottavansa.

En usko että tavallinen lukijakaan välttää näitä haamuja. Ne ovat mielikuvia joskus luetuissa kirjoissa olevista vaikuttavista kohdista, ne kulkevat kanssasi, vaikuttavat sinuun, mutta jos menet ja etsit sen kirjasta niin siellä ei ole kuin surkea varjo siitä mahtavasta mielikuvasta jonka tuo kohtaus on luonut mieleesi.

Niin, yritin puhua haamuista hieman samalla tavalla kuin Ibsen, joka nimesi torjutut ja pinnan alta esiin pyrkivät asiat haamuiksi.

2006-03-15T19:59:00.000+02:00

TARINASTA ULOS JÄÄNEILLÄ ON ASIAA

Pirjo Hassinen kertoi valmistumassa olevasta romaanistaan; lähtökohtana ovat "sivulauseissa surmatut". Dekkareiden ja poliisisarjojen fiktiiviset oheisuhrit saavat huomiota vain sivulauseen verran. Nämä kuolleet toivovat että joku helpottaisi heidän kohtaloaan ja antaisi myös heille sen tuskan ja surun joka kuolleille kuuluu.

Tuo taitaa tosin olla minun tapani luonnehtia asiaa. Kyse oli vierailuluennosta jossa Pirjo kertoi kirjoittamisesta, ja minä yritin tehdä kirjoittamisen teoriaan painottuneita kysymyksiä.

Sivulauseissa surmatut tarvitsevat äänen. Entä tekeekö kukaan oikeutta tarinan varjoille, karsituille juonenpätkille, hylätyille tapahtumille ja poistetuille henkilöille? Kirjoittamisen tilanne on valinnan tilanne, jossa kehitellään ja valitaan - ja aina valittava se oikea, tai siis se joka vähitellen rakentuu oikeaksi. Pirjo innostui silminnähden kysymyksestä, ja hänellä oli siihen selvä vastaus:

"Et voi olla kaikkien kanssa, sun on valittava se yksi ja luotettava siihen että hän on se oikea". Sitten hän jatkoi, että harrastaja on usein epävarma tässä tilanteessa. Mahdollisuuksia on niin paljon.

Niinpä, ajattelen, jos kirjoittaja tekee väärän valinnan, niin se kirjoittamattomaksi jäänyt mahdollisuus, silloin kun se on vahva, niin se vainoaa kuitenkin koko ajan mukana, ja juuri tuo valitsematta jäänyt haamu varmistaa, että teksti epäonnistuu.

On tarinoita joiden seurana on haamu, joka valituksen kuulee vain kirjoittaja.

2006-03-13T19:46:00.000+02:00

KUN SANA ASETTUU PAIKALLEEN

Joskus tuntuu siltä että oman tekstin parantelusta voisi tulla jopa elämäntehtävä. Pieni hiominen, hellävarainen sanojen oikeille paikoilleen laittaminen - sinne tänne juoksentelevalle sielulle se olisi sopivaa hartauden harjoittamista.

Kirjoittajat suhtautuvat kirjoituksen viimeistelyyn liian teknisesti - ei liene sattumaa että puhutaan hiomisesta, kirjoittajalle itselleen tylsästä pinnan parantelusta. Silloin kynä muuttuu hiomalaikaksi.

Mutta eikö pelastusta tarvittaisi kipeimmin juuri tuollaisten tekojen uudistamiseen. Jo kirjoitetun pariin voisi teknisen hiomisasenteen sijaan palata kuin rukousnauhaa kosketellen. Tässä yhteydessä on syytä käyttää sanaa pelastus, koska eräs rabbi kuulemma sanoi kerran:

"Rauhan valtakunnan pystyttämiseksi ei tarvitse aloittaa täysin uutta maailmaa, riittää että siirretään vain hiukan tätä kuppia tai tuota tainta tai tätä kiveä, ja siten kaikkia asioita. Mutta tämä HIUKAN on niin vaikea, että sen toteuttamiseksi on välttämätöntä että saapuu Messias."

Kuka kuvittelee, että voisi asettaa sanaa täydellisesti oikein. Koska saattaahan olla, että sanan asettaminen täsmälleen oikeaan paikkaan merkitsisi sitä että maailma loksahtaisi onnelliseen asentoon, ja ovi paratiisiin paluu olisi avattu.

Ehkä joku armoitettu uudelleenkirjoittaja on jotain sellaista kokenutkin.

2006-03-11T19:25:00.000+02:00

TOIMITTAJA EI KUUNTELE PUHETTA (2)

Filosofit ovat jo pitkään valittaneet sitä, että medialle on ihan turha puhua: se ei ymmärrä , ja se yleistajuisuuden nimissä sensuroi kielen. En usko että tämä johtuu filosofien herkkänahkaisesta elitismistä vaan siitä että filosofin työ on nimenomaan epäillä kaikkea sitä mitä esitetään itsestääselvänä. Toimittajien rutiiniksi on tullut aika tyly kielen mankelointi, ja sitä on syytä ruotia.

Tällainen kielimankeli oli tänään taas päivittäisessä latistamistyössään, kun Hesarin kulttuurisivuilla haastateltiin Dave Lindholmia valtionpalkinnon johdosta. Siis Dave, joka on rocklyriikkaan tuonut aivan uskomattomia puhekielen aksentteja, sellaisia jotka pelkästään kirjoitettunakin latistuvat - puhumattakaan siitä millaiseksi Daven kieli mankeloitui rutiinihaastattelussa. Kuunnelkaa mielessänne taustalle Daven puhetta, ja verratkaa tähän:

"Ihan hyvältä palkinto tuntuu - saa maksettua velkoja - mutta eipä tätä duunia ole palkintojen takia tehty, vaan niin yksinkertaisesta syystä kuin rakkaudesta musiikkiin." (HS 11.3.06)

Näin siis vedetään rutiinilla! Puhujan ääni katosi ja käteen tarjottiin latteus. Ja tätä siis tarkoittaa se että media latistaa eri tavalla puhuvat kaikki samaan muottiin. Toisin sanoen toimittajarutiini tuottaa paitsi ajatuksellisia latteuksia, niin se huomaamatta sensuroi myös puhetapoja. Ovatko kaikki muut kuin filosofit jo tottuneet tällaiseen ?

2006-03-10T18:11:00.000+02:00

MEDIAN LEPPYMÄTTÖN VIHA

On jo pitkään puhuttu siitä kuinka media tuottaa tapahtumia itse itselleen, haastattelee itseään, uutisoi omastaan, nostaa toimittaja-sankareita omilta palkkalistoiltaan.

Vähämäen Jussi julkaisi Megafonissa esitelmänsä jossa hän käsitteli systeemin tuottamaa intellekutellityyppiä: "toimittajatutkijoita" :
" Lyhyesti sanottuna markkinointi, mainonta ja journalismi voittavat kirjallisuuden ja filosofian. Niillä ei ole enää tarvetta analyyseille, jotka tulevat niiden ulkopuolelta, ... vaan ne kykenevät itse luomaan "tapahtuman"; journalismi riittää itselleen ja voi luoda tapahtuman itsestään."

Tuli mieleen, että itseriittoisuus tuleekin ilmi jo tuossa "toimittajatutkija" termissä, koska sen tutkijaminä voi keskittyä tutkimaan mediaa ja sen toimittajaminä taas haastattelemaan tutkijaa. Tätä puolestaan ei tule sekoittaa tutkivaan journalismiin ja esimerkiksi artikkeleihin jotka käsittelevät tulonjaon muuttumista Suomessa. Tuomo Pietiläinen palkittiin juuri juttusarjasta joka osoitti kuinka suurituloisten verotus on tippunut, kun suurin osa tuloista on pääomatuloja niin "heidän kohdallaan tasavero on jo olemassa."

Median itseriitoiset piirteet ovat toinen asia. Kyse ei ole vain juorutoimittajista, siinä hommassa ei olisi mitään mielenkiintoa. Mutta kyse on vallitsevasta ja järkyttävästä asiasta: se että media tuottaa tapahtumia itselleen "kertoo siitä vihasta mikä massamedialla on kaikkea sille itselleen vierasta kohtaan" kuten Vähämäki sanoo.

Ensin tuo puhe median vihasta itselleen vierasta kohtaan tuntui liiottelulta. Mutta oletteko huomanneet, kuinka media vihaa VAIKEATAJUISTA KIELTÄ. Ensin se määrittelee vaikeatajuisuuden kuten se itse tahtoo, ja sitten se pyhän vihan oikeuttamana typistää, listii, yksinkertaistaa, latistaa ja lynkkaa ajatteluun liittyvän vaivannäön.

Miten niin, saatat kysyä?

Esimerkiksi urheilukieli saa olla vaikeatajuista. Kuka ymmärtää mäkihypyn selostuksesta, kuinka ponnistuksen onnistumisen terminologia vastaa sitä yksinkertaista hyppyä mitä me katselemme.

Eikö tämä vaikeatajuista teoretisointia: yksinkertaista asiaa kuvataan niin että tavallinen ihminen ei sitä ymmärrä.

Mutta kyseessä onkin "toimittajahyppääjä".

2006-03-07T21:57:00.000+02:00

NEUVO LAUSEEN KIROJA VASTAAN

En ole osannut ottaa copy paste -uhkaa vakavasti ! Olisiko joku todella niin ilkeä, että nappaisi minulta rivin kuin hiuksen niskasta: kätkisi se hirren rakoon tai kiven alle. Enpä usko, jos copy paskookin niin muistaako ennää minkä kiven alle kätki sen.

Varmahan ei tällaisissa turvallisuusasioissa koskaan voi olla. Esimerkiksi jos ryökäle on löytänyt oikein kivuliaasti toisiaan hankaavat lepän rungot, ja siihen väliin jos menee laittamaan lauseen oikein hinkattavaksi, niin niin, miten tässä kävisi - hulluksi tulisin, koska itse samalla tuskalla lausetta hinkkaisin.

Varmuuskopiot on paras keino, niitä kaikki suosittelevat ja se on paras suoja kopsuja vastaan. Jos nimittäin itse ehdit ottamaan ensimmäiset kopsut teksteistäsi, niin sen jälkeen muitten kopsut on voimattomia - se voima näet piilee aina siinä ensimmäisessä.

2006-03-05T14:02:00.000+02:00

IHMEJUUSTOA JA IMPROVISOITUA HAMLETIA

Pääsin kerran maistamaan uskomatonta emmentaalia, eräs yliopistolainen mutta maalla, Uuraisilla päin, asuva mies tarjosi itse kypsytettyä emmentaalia. Ja paikoin se oli niin hyvää että sini- , puna- ja mustaleimojen sijaan sitä voi kutsua hopealeimaksi.

Jotenkin tämä tuli mieleen, kun olin perehtymässä kirjoitusimprovisaatioihin verkossa. Palasin tutuille Hamnet -esityksen sivuille, koska Shakespeare assosioituu minulla vanhaan juustoon tai toisinpäin.

Huomasin että Hamnet tekstiperformanssia esittäneillä irc -slangin virtuooseilla oli käytössään hyvät repertuaarit. Kirjoittaminen online ei ollutkaan täysin siinä tilanteessa suollettua tekstiä, vaan kirjoittajilla oli omat pravuurinsa ennalta valmiina, niin että sopivan hetken tullessa ne iskettiin repliikkinä esille. Spontaanit oivallukset tarvitsevat hieman apua ja ryyditystä, niin kuin pitääkin.

Mutta kerrotaan, että erään verkkoyhteyksen pätkimisen vuoksi epäonnistuneen Hamnet - performanssin lopussa eräs tuntematon virtuoosi otti tilan ja huipensi tapahtuneen täsmällisesti. Silloin ulkopuolinen ilmoitti ottavansa Hamletin aseman:

*** RosenKRNZ is now known as Hamlet
- 2B !2B the question
- Welcome lobber... the perf is cancelled
- Whether tis nobler to the mind
- So pls keep me posted on retry huh Producerf?
- To suffer the splits and lags That net is hair to
- u bet Tis a logoffing devoutly to be wished wondering wheres everybody

- Hamlet:u hv definitely got the idea
To lag, to split No more ...

Kaveri yhdistää Hamletin –monologin - jossa kuningashuoneen kriisi muuttuu kuolemankaipuuksi - verkko-esityksen kriisiin.

To be, or not to be, that is the question:
Whether 'tis nobler in the mind to suffer The
slings and arrows of outrageous fortune Or to
take arms against a sea of troubles
And by opposing end them. To die: to sleep. No
more; and by a sleep to say we end
The heart-ache and the thousand natural shocks
That flesh is heir to; 'tis a consummation
Devoutly to be wish'd. To die: to sleep.
(Hamlet, Act III, Scene 1)

Mutta takaisin juustoon. Sen kaverin juusto oli herkullista vain paikoin, siinä oli paljon pilallisia osia. Hän toi kellarista vastenmielisen harmaan ja homepintaisen möykyn, heitti sen sivuun, haki uuden ja kuori sen. Sitten hän leikkasi homeisia isoja lohkoja pois, sanoi että käyttää ne kuorrutuksiin. Mutta tarjolle laitetut palat olivat ihmeellisiä ja täynnä makua.

"Itse kypsyttetty emmental ei ole tasalaatuista" hän sanoi, "mutta eipä ole kaupan mustaleima enää kelvannut."

Myöntelen, kunnon mustaleima on menettäyt sielunsa viime vuosina. En usko että se johtuu vain suolan ja rasvan vähentämisestä. Hän väitti, että ongelma johtuu vain siitä että juustot eivät pääse kypsymään yli aikaisesti.

Niin, tämän kaverin harrastus on yksinkertainen. Hän ostaa kaupasta halvinta emmentaalia tarjouksista, putsaa ja hieman suolaa niitä, sekä rakentaa uudet kuoret kynttilän talista, kypsyttää niitä kellarissaan vuodenverran ennen kuin ottaa esille.

2006-03-03T19:14:00.000+02:00

LOPPUUN SAATTAMISEN ELE

Kyse ei ole siitä että jaksaisit puurtaa niin kauan että kirjoitustyö on saatettu loppuun. Ei se niin tapahdu. Joku puurtaa pitkään ja loputtomasti aikaa sitten loppuun saatetun asian kanssa. Varoittavana esimerkkinä kerrotaan usein tarinaa siitä kuinka kävi kirjoittajalle, joka ei osannut lopettaa täsmälleen oikealla hetkellä, ei osannut tehdä lopetusta. Hän valmistelee sitä edelleen.

Lukija tarvitsee hyvän ja lukemisen työstä vapauttavan lopun. Ja miksei sama päde myös kirjoittajaan. Kun kirjoitat ja kohtaat arvaamattomia ja haudattuja tunteita. Omat kauheat voimat ja mielikuvitukseen naamioitunut halu hakeutua sinne minne on pääsy kielletty voisivat viedä sinut vaikka kuinka kauaksi. Mutta sinä pääset sieltä pois vain oikealla eleellä, vain oikealla hetkellä, vain tietyn teon kautta. Kun onnistut saattamaan sen päätökseen, niin silloin se hetki on täynnä loppuun saattamisen nautintoa.

Tänään ei mikään sujunut, mutta huomenna uskon että katharsis koskettaa myös minua.

2006-03-01T20:34:00.000+02:00

KUN KALLIOT ALKAVAT ÄÄNNELLÄ

"Suurten jäämuodostumien järeät puikkorivit tuovat mieleen urkupillistön. Jääurut ovat hiljaisia ääneltään, mutta jääpuikoista moneen kertaan taittuva valo saa ne elämään." (Timo Nieminen, Yhteishyvä 3:2006).

Odotin parempaa! Vilkaiskaa tätä hakusanalla Hitonhaudan jääseinämä.

Jäämuodostumista kertovan jutun valokuvissa näkyi vaikuttavia, näin keväällä kallioille muodostuneita jääseinämiä. Timo Nieminen kirjoittaa yleensä hyvin luonnon ilmiöistä, mutta nyt tällaisen ihmeen edessä hänelle tulee mieleen vain urkupillistö. Tuossa tilanteessa olisi rohkeasti hiljennyttävä kuuntelemaan, olisi asetuttava jääpuikkojen taajuudelle.

Mutta ei, kertoja eksyy kuvailemaan valoa, ja toistamaan kömpelösti sitä minkä vieressä oleva kuva jo ilmaisee. Tosiaan, kuuntelemisen kuvaus olisi tehnyt jutusta hyvän.

Näin kun ajoittain bongailen luontojournalismia, niin hälyyttävältä tuntuu se kuuntelemisen vähyys ja visualisoiva kerronta. Mitättömät kielikuvat yleensä vain esittelevät verbaalia latteuttaan vieressä oleville, huikaiseville värikuville.

On yllättävää huomata, kuinka fantasiakirjoittajat rakastavat tällaisia jääseinämiä, Ursula leQuinista lähtien he näkevät jään ihmeellisyyden. Eräskin kirjoitti näin : "kun asetuin kuulostelemaan jättimäisten jääpuikkojen solinaa, tuntui kuin niiden ohesta olisi kuulunut matalampi ääni, kuin änkytys..."

2006-02-28T21:02:00.000+02:00

LASKIAINEN, LUMINAURU

Bahtin luonnehtii karnevaalinaurua yleiseksi ja kaiken kattavaksi, jokainen nauraa. Tarinoissa naurua voi edustaa vaikka lumisade joka tartuttaa hilpeyden kaikkialle:

"Sitten joku lapsista teki jotakin luvatonta: käänsi lumihanaa, vaikka se oli kielletty. Lunta satoi, satoi, äärettömyyteen asti. Tori peittyi lumeen, kaikilla oli hauskaa. Saattoi kaatua mihin vain satuttamatta itseään. Rouvatkin kaatuivat vieraiden miesten syleihin, koska se oli mahdollista. Posket punersivat, raikui nauru ja vaimeampi kikatus. Lunta meni kauluksista sisään ja se kutitti."

Meillä Teletopeliuksen kirjoittajaryhmässä eräänä aiheena on ollut talvikarnevaali. Siihen liitettiin huvikseen eräs sääntö: kertomuksen täytyy olla sellainen että siinä on kaikki mahdollista. Tekstiote on Minnalta, tarina huipentuu siihen että lumesta tulee eräänlainen katto yllemme ja maailma sen alla on kodikas.

2006-02-27T18:22:00.000+02:00

RUUSUMAANANTAI
- PÄIVÄ JOLLOIN TALOUTTA PILKATAAN

Nyt iski halu olla campesino ! Olla aggressiivinen ja hilpeä campesino, maatyöläinen jossain pienessä portugalilaisessa maalaiskaupungissa, näin helmikuun lopulla, karnevaalin aikaan, kun ensimmäiset kevätsateet ovat tehneet pellot liejuisiksi. Eikä tomaatteja pääse vielä istuttamaan.

Ennen maatöiden alkua ehtisin vielä juhlia, soittaa rämppää, naurattaa naisia ja kulkea lauleskellen Alcalá de los Gazulesin kahta pääkatua. Ehkä olisi vuosi 1966 jolloin kaupungissa ei ollut kuin yksi traktori, ja kahta lajia viiniä. Tai ehkä olisi se legendaarinen vuosi, jolloin karnevaalissa jaettiin köyhille ilmaiseksi sikoja:

Se hieno päivä, holaa
kun sikoja jaettiin
Las Yequavadasin köyhille !
Eräs meistä ei nukkunut viikkoon
ihmeissään se hoki vaan
"Minä omistan possun !
Se painaa seitsemän mittaa!"

Sellaista luen Jerome Mintzin etnograafiseta tutkimuksesta Carnival Song, se konstuoi tarkasti erään portugalilaisen maalaiskaupungin laulumeinningin karnevaalissa vuonna 1966.

Karnevaalissa jaetaan kaikkea ilmaiseksi, ja kun silloin maatyöläinen sai possun niin se aivankuin teki hetkessä tyhjäksi suurtilallisten sortotalouden.

Tänään on Rosenmontag. Selailen kuvakavalkadia Kölnin karnevaalisivuilta, näyttävimpiä ovat uudet jättimäiset nukkehahmot . Mutta löysin sivustoilta myös erittäin ajankohtaisen solvauksen. Joku lupasi jakaa ILMAISTA BENSAA KAIKILLE - osuva, osuva karnevaalisolvaus öljylle perustuvaa taloutta kohtaan.

2006-02-25T13:08:00.000+02:00

HIEMAN SEKOILUA ALITUISEN ITSEKUNNIOITUKSEN SIJAAN

Missä olisi hilpeä lumikylpylä, jossa voisi viettää hiihhtolomaa ja laskiaista niin ei tarvitsisi negatiivisena ja epäluuloisena varjella omaa hipiää lumelta ja kylmältä. Lumessa peuhaaminenhan on vanha huvittelumuoto, hylätään itsesuojeluvaisto ja painetaan hankeen meuhkaamaan niinkuin kylmää ei olisikaan. Tai käydään duudsonina munamankelilla ajelemaan kuten eräs irkkaaja:

< ...>naapuri pitää mua varmasti sekopäänä
<...> keksin että saunasta ois vinhaa mennä ajelee pyörällä pakkaseen
<...> ei sitte tullu mieleen että se pyörä kylmä ja mä märkä
<...> mitähän naapuri tykkäs ku meikä taluttaa nakusillaan pyörää ja sanoo "on vähän kylmä, avaisitko saunan oven kun en saa käsiä irti tangosta :/

Itseironia on hallitseva laji ircQuoteissa - ja saattaa olla että se on hallitseva laji kaikessa nykyaikaisessa sekoilussa. Kun klassisessa karnevaalissa lähdettiin pilkkaamaan kuningasta, niin nyt riemu syntyy siitä kun saamme pilkata Pyhää Minää.

Sitähän sekoilu sananmukaisesti tarkoittaa; pyhän yksilöllisyyden, arvokkaan minuuden, suvereenin subjektin raskaitten kuosien repimistä. En tiedä analyysistani, ehkä kyse on mimeettisestä rituaalista: modeni työ on päivittäin toistuva katastrofaalistan nöyryytysten sarja. Kun tulee sekoilun aika, niin ehittelemme samasta nöyryytyksestä fantasiamaisia muotoja.

2006-02-22T21:47:00.000+02:00

ERÄS PERHE JA IMPROVISAATIO

Olen Samsan talon pihassa, tiedän että kyse on siitä muodonmuutoksesta, jonka kohteeksi Gregor Samsa joutui. Aivan kuin alkaisi sataa hieman lunta. Valvontakamera tuijottaa valkeuden keskeltä kuin mustarastaan silmä. Kerään rohkeuteni ja siirryn sisään, vastakeitetyn kahvin tuoksu tuntuu vahvalta. Vaikka kyse on vain tekstuaalisesta ympäristöstä, niin koska parenteeseissa lukee että kahvi tuoksuu, niin tunnen sen heti.

Ohjaaja Rick sanoo, että tämä on MetaMOOphosis , seitsemälle hengelle suunniteltu tekstipohjainen improvisaatiodraama, jossa tutkitaan perhesuhteita. Yhdeksän kohtausta sekä kirjoittamalla improvisoituja dialogeja on luvassa ja kovaäänisestä ilmoitetaan :

IMPROVISOIKAA... ja niin lähtee häkki etsimään laululintusta...

Haluaisin että Gregor Samsa ei olisi niin hiljaa ja puhumattomana hyönteishuoneessaan. Ojennan hänelle lappusen jossa kehotan häntä improvisoimaan, vapaasti niin kuin solisti joka ilmaisee kiihkeästi itseään mutta pysyy yhteisessä sointikudoksessa.

Gregor Samsa vastaa: eräänä aamuna huomasin saman.

(Näin ymmärsin, että tarina kertoo juuri siitä - kuinka poika improvisoi perheensä ehdoilla).

2006-02-21T18:36:00.000+02:00

ONLINE -KIRJOITTAJAT IMPROVISOIVAT

"Koominen, satiirinen ja surrealistinen fiktio kukoistaa online-draamassa" kirjoittaa Antoinette LaFarge.

Hän on ohjannut Plaintext Companyn näyttelijöitä, siis kirjoittajia, siis Plain text, dialogi-improvisaatio-ihmekirjoittajia. Ja teatterilla on aika vaikuttavaa draamatuotantoa - esimerkiksi Rooman (tai Amerikan) Imperiumin syntyyn liittyvä poliittinen satriiri joka on editoitu ryhmän kirjoitusimprovisaatioista.

Että online -kirjoittajille on improvisaation henkeä ilmassa.

Minua on jo jonkun aikaa kiinnostanut se, että mitä silloin tapahtuu kun virtuoosimainen kirjoittaja improvisoi dialogissa mukana. LaFarge sanoo, että chat-huoneista henkii vääränlainen "onko täällä ketään" -jahnaus, mutta tekstuaalisten roolipelien MOO -alustoille saa asennettua hyvät, improvisaatioita liikkeelle saattavat lataukset. Seikkailupelien latteat roolit, pakollinen juoni ja sisäänrakennettu voitontavoittelu on systeemistä purettava, niin että luovalla kirjoittamiselle avautuu tilaa.

Tarvitaan roolit ja draamallista toimintaa, ja loppu on kirojoittajan improvisaation taitoa. On kuitenkin aika hämmästyttävää se, että vapaan improvisaation alta paljastuukin draaman traditioon juurtuneet tyylit kuten komiikka, satiiri ja surrealismi. Ihan mukavia tyylejä, ja on jännä huomata että kun taitavat kirjoittajat improvisoivat; virtuoosit tekevät sitä ihan kuin musiikissakin, tyylitellen.

2006-02-20T18:20:00.000+02:00

TALVIKARNEVAALISSA USKOMATON ON TOTTA

"Jäätyneet ruusut putoilivat kimppuina, kun kuningatar kamarineitoineen käveli ulkosalla. Värikkäät ilmapallot kelluivat ilmassa liikkumatta. Siellä täällä paloi suunnattomia kokkoja, joiden runsaasti suolatut tammet ja seetripuut tekivät liekit vihreiksi, oranssisiksi, ja purppuraisiksi. Mutta miten kiivaasti ne roihusivatkaan, lämpö ei riittänyt sulattamaan jäätä, joka, vaikka se oli ihmeellisen läpinäkyvää, oli kuitenkin lujaa kuin teräs. Se oli todellakin niin kirkasta, että saattoi nähdä usean jalan syvyyteen jäätyneen pyöriäisen tai toisaalla kampelan. Ankeriasparvia makasi liikkumatta tainnuksissa, mutta seikka, oliko niiden tila kuolemantila vai pelkästään elintoimintojen väliaikainen pysähtyminen, jonka lämpö uudelleen elvyttäisi, pohditutti filosofeja. Lontoon sillan lähellä, missä joki oli jäätynyt noin kahdenkymmenen sylen syvyydeltä, saattoi selvästi nähdä haaksirikkoutuneen ruuhilaivan, joka makasi joen pohjassa minne se oli uponnut viime syksynä täydessä omenalastissa. Jokilaivan vanha nainen, joka oli kuljettamassa hedelmiään Surreyn puolella olevalle torille, istui siellä villaisine hartiahuiveineen ja vannehameineen, syli täynnä omenoita, kerta kaikkiaan niin kuin hän olisi juuri ollut palvelemaisillaan asiakasta, vaikka tietty huulien sinerrys vihjaisi totuudesta."

Virginia Woolfin Orlandossa on uskomattoman hienoa talvikarnevaalin kuvausta. Siinä itse uskomattomuuden periaate kietoo lukijan lumoonsa. Ja jos karnevaaliin liittyy ajatus että ihmeellinen on totta, niin Woolf toteuttaa sitä periaatetta talvikarnevaalin kuvauksessaan.

Ja tuossa kaikessa on paljon totta; kukkia ja ilmapalloja kannattaa jäädyttää. Mutta kuinka käsitellä polttopuut, niin että ne palaisivat erivärisillä liekeillä. Viimetalvena heittelin suolaa nuotioon mutta en saanut värejä aikaan, tähänkin on varmaan ollut 0hjeita Strömsön kartano-ohjelmassa.

2006-02-15T19:05:00.000+02:00

YKSITYISKOHDAT ALKAVAT LÖYSTYÄ

Järven jäällä ohi kulkevat ihmset eivät enää näytä tummilta möykyiltä. Vähitellen ilmassa alkaa olla karnevaalin, laskiaisen ja keventyneen talven ilmapiiri.

He kulkevat ohi entistä yksityiskohtaisempina, tarkkoina aurinkolasiensa takana, munapipoissaan ja solmituissa raitahuiveissaan. He ovat liikkeellä monenlaisin laittein: sauvoitettuna, pulkkavetoisena, pitkin harppausaskelin tai pompahdellen, korvakuulokkein tai hanakasti tempovin koirin.

Ja yksityiskohdat, joita he olivat ottaneet mukaansa, alkoivat irrota ja muodostaa vilskettä heidän ympärilleen. Punaisen ja keltaisen, sinisen ja vihreän valtaamia takkeja, luurankosormikas heilahtaa, huulirasvoitettu hymy, oranssi appelsiininkuori maassa ja tuhatjalkainen talvilenkkarien virta.

Kokeilin kuvata siis irrallisia jäseniä - on säärtä ja varvasta, korvaa, sormea ja nilkkaa. Usein karnevaalimainen tunnelma syntyy tällä tavalla, ei ole yksilöitä vaan joukko mylläkässä.

Taitaa järven jäällä kulkevilla protestanteillakin olla salaista taipumusta karnevaaliin, selvärajaiset yksilöt alkavat jo hieman himmetä ja osaset irtoilla. Niin että sitten, kun kiellosta huolimatta jonnekin muodostuu juhliva kansanjoukko niin yksityiskohdat ovat valmiina liittymään kimppaan.

2006-02-12T18:47:00.000+02:00

PUHETTA HOUSUUN TULLEESTA REPEÄMÄSTÄ

Jos tulee palkeenkieli niin elämä saattaa hajota. Siis aivan sellainen pieni repeämä housussa reiden kohdalla on peruuttamaton juttu joka saattaa johtaa kohtalokkaaseen alamäkeen. Lopulta voitaisiin eläkepapereiden liitteeseen kirjata: kaikki alkoi siitä repeämästä housussa.

Pari viikkoa sitten kurkotin kirjaa ylimmälle hyllylle, seisoin tuolilla ja polveni kosketti kirjahyllyssä kohtaa jossa joskus oli ollut kreikkalaista tragediaa ilmaiseva irvistyskuva, mutta nyt siinä oli jäljellä vain kirottu naula. Se repäisi aivan pienen, tuskin havaittavan palkeenkielen.

Kuljeskelin muutaman päivän ne housut jalassa, mutta itseluottamukseni oli täysin mennyt. Varsinkin opiskelijat, he oikein etsivät opettajista tällaisia pikkuasioita,suorastaan pelkäsin heitä. Kuinkahan moni olisi halunnut repäistä tuosta pienestä kohdasta... en tiedä mutta minä olisin hajonnut itsekin samaan paikkaan.

Sitten tyttäreni näki housut, olin heittäntyt ne hylättynä komeroon, ja hän kysyi että miksen mä pidä niitä lämpimän ruskeita samettihousuja. Ne repesivät. Eihän tuota tarvitse kuin pikkuisen ommella. Kyllä minä voin.

Vasta nyt uskalsin ajatella sitä, kuinka mahtavan männynkaarnaisilta ne housut ovat tuntuneet, niin eläviltä, koiramaisilta. Olen koettanut sovittaa lumelle sopivaksi sinisiä, mustia, valkoisia, harmaita housuja mutta mikään ei ole niin sopivaa kuin just tuo. Ja nyt siis kohta saan korjaut housut jalkaani.

Mutta se, miksi halusin kertoa tämän teille, liittyy siihen että kirjoittamalla pystyy kääntämään traagiset asiat parhain päin. Eli blogissa ei kannata valittaa housun repeämistä turhan takia, vain jos sen avulla voin muuttaa onnettomuuteni onneksi taas.

2006-02-10T21:11:00.000+02:00

MIKSI JÄNIS SÄPSÄHTI ?

Tänään kävelyllä, kapean lumipolun varrella jänis säpsähti minua. Tämä pikku tapaus johti minut monenlaisiin pohdintoihin siitä, millaista on olla jäniksen seurassa ja onko eläimillä hallussaan viisautta, jota ne paljastavat vain harvoille.

Ongelma on siinä, että vaikka jäniksen seurassa on helppo olla, niin toisaalta se on mahdotonta. Tämä johtuu siitä, että vasta säpsähtessään ja pakoon pinkaistessaan se paljastaa olleensa minun seurassani. Mutta minä en voi tietää kauanko se on ollut kanssani - kuunnellut minua - ja kauanko se on tavallaan valmistautunut tapaamaan minua. Ja heti kun huomaan sen, se säpsähtää ja lähtee. Jäniksen seurassa on siis helppo olla silloin kun en tiedä siitä mitään, mutta samalla se on mahdotonta juuri samasta syystä.

Valmistautuiko jänis siis säpsähtämään, silloin kun se tarkkaili minua, valmistautuiko se jopa näyttämään säpsähdyksensä, ja esittämään pakonsa - piirtämään eräänlaisen paon viivan - niin että minä oppisin siitä jotain.

Pakeneva on eräs filosofian haastavimpia asioita, kuten Vähämäen Jussi sanoi eilen puhuessaan Deleuzesta - ja siitä kuinka filosofiansa suuressa vaiheessa Deleuze kiinnostui nimenomaan pakenevasta, paon viivoista.

En pohdi asiaa tälläkertaa enempää, mutta teille jätän ratkaistavaksi laajeman ongelman. Entä ne jänikset jotka kuuntelevat teitä, mutta eivät koskaan säpsähdä eivätkä paljasta itseään. Aavistatteko itse joskus sellaisia harvinaisen kuuntelun hetkiä?

2006-02-08T19:46:00.000+02:00

JOKIN RUMA, NÄKYMÄTÖN SAARTAA MEITÄ

Lunta sysitään sivuun niin että tiet ja parkkialueet ovat entistä tasaisempia liikkua. Mutta itse lumi jätetään rumiksi röykkiöiksi reunoille. Lumikuonaa ei ehkä nähdä, ja siksi se muuttuu rumaksi. Se on torjuttua ainesta, esille tunkevaa jähmettynuttä viemäriä, jotenkuten se saadaan pidettyä loitolla mutta pelkään unissa katselevani juuri sitä. Ja epäilen että minulla sekä teillä muillakin on traumaattinen suhde lumeen.

Samaan aikaan mummot silittävät lakanoita, viikkaavat ja taittelevat niitä liinavaatekaappiin. Taittelu suoritetaan siten, että laskoksen jäljet tulevat kauniin symmetrisesti sitten kun lakana levitetään sängylle.

Ja lapset haalareissaan, punaiset ja siniset pikkulapiot käsissään ympärillä äärettömät määrät lunta, jota he noilla lusikoillaan käyvät kaivamaan. Mikseivät isät isoilla traktoreillaan tulisi tekemään sitä mitä lapset toivoisivat.