Serveriongelmien jälkeen
Kun Kirjoitan blogini
on taas uudessa osoitteessa,
ei siis kassu.org.ristonp vaan


http://ristonp.keskus.info/

ANTEEKSI, RYPISTIN SANOMALEHDEN

Näin unen jossa rypistin sanomalehden. Liittyiköhän uni siihen, että olin tämän viikon verkkovieraana Palmenian luovan kirjoittamisen kurssilla ja käsittelimme pakinoita ja kolumneja.

Unessa luin lehteä kahviossa, nousin enkä taittanut lehden aukeamaa kiinni, vaan rypistin sen yhdeksi mytyksi. Mytty oli hieman hankala laittaa kainaloon, ja kun vein tarjotinta jouduin jännittämään kohtuuttomasti vasenta kättäni, lehtimytty kainalossa oli koko ajan tipahtamaisillaan.

Tai ehkä uni liittyi toiseen kurssiin, "kirjallisuusjournalismin kurssiin", jossa keskustelimme Kreeta Onkelin omaelämää kuvaavasta jutusta Sammakon Sanomissa (10-vuotisjuhlajulkaisu). Siinä Onkeli kuvasi itseironisesti toimintaansa mielipideautomaattina eli yliaktiivisena kolumnistina: mitä paremmin lehti maksaa sitä vähemmän hän käyttää aikaa jutun kirjoittamiseen. "Hyviin lehtiin pari päivää, huonoihin 20 minuuttia."

Rypistämäni lehti ei ollut iltapäivälehti, ei Hesari, en oikein muista lehteä eikä lehdellä ollut merkitystä. Lopulta survoin lehtimytyn nurkkaan, ja ajattelin katuvasti, että onkohan seuraavan lukijan hieman hankala selvittää lehteä.

NATSIKALSAA NIEMÄMISTÄ

Juridiikassa näemmä keskustelupalstalla häiriköintiä ja kutsutaan "tietoliikenteen häirinnäksi". Tämä voisi olla mukava aihe pakinaan, jossa sama periaatteen mukaan rakastavaisten keskusteluita käsiteltäisiin tietoliikenteenä.

Lehdestä luin että jyväskyläläinen mies oli lähetellyt törkeitä kuvia ja viestejä johonkin autojen tuunauksen keskustelupalstalle. Tekoa ei rangaistu mutta oikeus katsoi hänen syyllistyneen "lievään tietoliikenteen häirintään".

Pakinointi tuntuu turhan leppoisalta. Verkkovittuilun nimeäminen tietoliikenteen häirinnäksi paljastaa pikkupahuuden alta jotain kammottavaa. Aivan kuin haudasta tulisi natsikalsea henkäys. Se että kielestä poistetaan yhteys tunnekokemukseen, juuri se on ennenkin mahdollistanut julmuudet.

Se että juridiikassa verkkohäiriköinti ei ole ihmisten loukkaamista vaan liikenteen häiritsemistä, kertoo siitä miten meidän verbaalista verkkoelämäämme käsitellään.

Ei keskustelumme, ei kiivailumme, ei kiintymyksemme ei arvokkaat asiamme ole juridisesti mitään muuta kuin tietoliikennettä. Eettiseltä kannalta puolestaan tietoliikenne ei ole mitään, oikeaa ja eettistä on se miten me suhtaudumme toisiimme.

Tarkoitukseni ei ole päivitellä tätä teknologista kylmyyttä. Kyseessä on taistelu siitä kuinka asioita nimetään, ja miten tietty piittaamattomuus oikeutetaan. Vaikka toimintamme on viestintä -ja liikenneministeriön alaista, niin ei sen tarvitse sitä oikeasti olla.

MUUMIPAPAN MUISTOPÄIVÄ

Haluaisin muistuttaa siitä, että Muumipapan hännässä oli leima.

Leima laitettiin aikoinaan siksi, ettei häntä pienenä sekoitettaisi toisiin löytölapsiin. Tämä leima ei ollut samanlainen kuin juutalaisilla natsiaikana. Mutta se muistuttaa näin pyhäin(miesten)päivänä, että myös Muumipappa oli totalitaarisen ajan uhreja. Monet muistavat sen kuvan, joka osoitti kuinka muumin hännän oli oltava täsmälleen oikeassa kulmassa tarkastuksen aikana.

Muumipappa kuuluu omalla tavallaan siihen sukupolveen, johon kuuluvat Auschwitsista selvinneet ja sodissa kärsineet veteraanit. Tämän voi huomata kun lukee Muumipapan urotekoja. Hänen koko elämänsä ajan kestänyt epäluulo hemuleita kohtaan saa siinä selityksensä. Se juurtuu niihin nöyryytyksiin, joita hän sai kokea lastenkodissa. Hän tietää millaisiin julmuuksiin tavallinen, keskiluokkainen hemuli pystyy.

Tietenkään me emme pidä muumipappaa totalitaarisen ajan uhrina, vaan leppoisana pappana. Kertomus hänen nuoruudestaan kuulostaa pikemminkin seikkailukertomukselta, jossa jännityselementti vaatii orpoutta ja kuria - vain jotta pakoretki saataisiin kuvatuksi. Mutta vaikka kyse olisi muumipapan haaveesta, niin silti kyse on pakofantasiasta. Hän on paennut leiriltä ja kuuluu urotekoja tehneeseen sukupolveen.

Varsinaisena isänä muumipappa on pehmeä ja hellyttävä. Koko hänen hahmonsa ilmaisee, että ei enää koskaan moitteettomia jonoja eikä häntäleimoja.

HYPITÄÄN ISÄN SELÄN PÄÄLLÄ

Tapperin Vilho-isä oli pojille se, joka opetti työt ja miesten asiat. Maukkasta ja omaperäisestä proosatyylistä ihailtu Harri Tapper kirjoittaa omaelämäkerrallisessa fiktiossa paljon isän ja poikien touhuista. Jokaisesta pojasta tuli aikuisena jonkinlainen taiteilija (Marko Tapio kirjailija, Kain Tapper kuvanveistäjä, Harri ja Yrjö Tapper kirjailijoita myös). Pienenä koko porukka temmelsi isän selän päällä.

Tapperin Viljo oliv tavallinen, hyvä työmies Saarijärvellä. Veljekset siis kumpusivat suoraan kansasta, tai ponnistivat isän selän päältä kansalliseen suuruuteen. Onhan tuollainen mahallaan makaava rötkäle pojille hyvä alusta temmeltää.

Näin isä hoidatti selkäänsä:
"Silloin kun isän hartiat kipeytyivät, hän hierotutti niitä niin, että lapset saivat kulkea selkää pitkin. Isä heittäytyi pihanurmelle mahalleen ja kehotti toimiin. Jaloista aloitettiin ja marssittiin koko selkä ja potkaistiin päästä. Kohta menosta tuli kiertojuoksu. Yrjökin lähti tähän tammerrukseen. Notkaselkäisenä hän ensin tähtäsi lähtöään, kiirhuti jaloille ja sitten selkään. Päässä hänen jalkansa lipsahtelivat ja poika teki askelta maassa ristiin rastiin ja joutui milloin minnekin. Mekin ryhdyimme jäljittämään hänen tapaansa." (Harri Tapper, Näin syntyvät revontulet 2003, 61)

NEVANLINNA AJATTELI NAUTINTOA

Autoritaarinen persoonallisuuden rakenne on korvautunut jollakin uudella.

Nevanlinna käytti esimerkkiä: Vanhaan aikaan autoritaarinen isä olisi sanonut "sunnuntaina mennään mummon syntymäpäiville." Ja kaikki menevät mukisematta. Nykyaikainen isä aloittaa aiheesta keskustelun, sanoen "Mummo rakastaa teitä, tiedättehän. Hän tulisi surulliseksi jos kaikki eivät tulisi hänen syntympäpäivilleen. Eihän kukaan halua tehdä mummoa surulliseksi, eihän." Tästä seurauksena on värikäs kommentointi, vastustelu ja marina.

Tuomas Nevanlinna puhui tiistaina Jyväskylän Kampuksella "autoritaarisuuden muuttumisesta yliminäksi". Hän nauttii ajattelusta, selvästikin enemmän kuin tv-paneleissa istumisesta. Hän nauttii filosofiosesta ajatuksen rakentelusta enemmän kuin kolumneista - keveissä kolumneissa hänen ajatus-kumouksensa voima ei oikein tule esille, ja liian hyvät esimerkit jättävät ajatuskehittelyn varjoonsa.

Mutta Nevanlinna ajettelee kumouksellisesti, eli osoittaen että paras tapa lähestyä totuutta on kääntää ensimmäiseksi mieleen tuleva ajatus päinvastoin. Ehkä ensimmäiset miellejohtumat, ja yleisimmät mielipiteet, todella ovat tarkkoja totuuden peilikuvia.

Filosofisen ajattelun nautinto näkyi hänen ruumiinkielestään. Luennon alkuvaihe tapahtui sokraattisen tallustelun merkeissä. Mutta mitä pitemmälle luento eteni sitä enemmän hän hitoi kädet autuaasti levällään, kasvot hurmoksellisesti ylös kohotettuina - vaarallisessa takakenossa.

Nevanlinnan uutukaisessa "Nurin, oikein" (Teos 2006) kirjassa on esimerkki nykyaikaisesta kurisuhteiden muuttumisesta. Vanhaan autoritaariseen aikaan, eräässä kuuluisassa käyttäytymistytkimuksessa koehenkilöt jaettiin arvan perusteella vankeihin ja vartijoihin. Kokeen aikana vartijat käyttäytyivät julmasti ja aggressiivisesti vankeja kohtaan. Koe on joskus jopa jouduttu keskeyttämään vartijoiden väkivaltaisuuden vuoksi.

Ongelmat ovat aivan toiset nykyään. Englannissa tehdyssä kokeessa vartijat tunsivat olonsa hyvin epämukavaksi, he yrittivät olla mukavia ja kaveerata vankien kanssa. Mutta vangit käyttivät tilannetta siekailematta hyväkseen. Ja mitä enemmän vartijat antoivat periksi, sitä tukalammaksi heidän asemansa kävi. Eräs sovittelunhaluisin vartija oli IT-firman omistaja, vankien silmissä hän oli kaikkein halveksittavin hahmo.

Tällaiset tutkimukset houkuttelevat tekemään konservatiivisia johtopäätöksiä, mutta Nevanlinna ei. Hän pohtii miksi juuri tuo IT-pomo jaksoi koko kokeen ajan toimia sitkeän sovittelevasti, ja sanoo että "hänhän oli jo aiemmassa elämässään tottunut taloudellis-poliittiseen realismiin: tilanne on nyt tämä, kukaan ei saa vetää välistä, mehän olemme samassa veneessä."

Nevanlinna, joka filosofina kuuluu Hesalaisiin selkänsä-Hegelille-kääntäjiin, rakentaa tässä kuitenkin argumenttiaan Hegelin herran ja rengin dialektiikan varaan.

Näin jälkeenpäin pohdin samaa kuviota ja sitä kuinka on vangin ja vartijan dialektiikka perhepiirissä. Ja millainen on yhteiskunnan psykopatologia nyt.

Ennen sanottiin "se joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan". Nyt sanotaan "vanhempien tulee asettaa rajat, sitä lapset haluavat." Kuriyhteiskunnasta on siirrytty nautintoyhteiskuntaan. Sillä eivätkö rajat ole nautinnon vuoksi. Kun on rajat niin lapset voivat nauttia lapsuudestaan ja aikuiset voivat olla rauhassa marinalta.

KEVYT VIININTUOKSUINEN ILMA

Kevyt kuiva lumi maassa! Tämä on parasta mitä myöhäissyksystä voi toivoa. Voi kun pääsisin metsäretkille, tallustelemaan polkuja ja peltojen reunoja, istahtamaan kannolle mäessä.

Luen taas Turgenevin "Metsämiehen muistelmia", tarinoita ajalta jolloin luonnon tuntemus oli vielä rikasta ja vivahteikasta. Nykyään alkaa jo vaikuttaa siltä kuin "pusikosta" tulisi ainoa luontoon viittaava sana.

Turgenev kirjoittaa säätilasta, ikään kuin tästä syksystä ja päivistä joka vallitsivat ennen syysmyrskyä, joka toi kylmän sään:
"Ei tuule, ei paista aurinko, ei ole valoa eikä varjoa, ei liikettä eikä melua; pehmeään ilmaan on levinnyt syksyn tuoksu joka muistuttaa viinin hajua;ohut usva lepää etäällä keltaisten vainioiden yllä. Puiden paljaiden, ruskeiden oksien lomitse näkyy tyynenä ja vaaleana liikkumaton taivas; lehmuksissa riippuu siellä täällä jokin kullankeltainen lehti.Kostea maa on kimmoista jalkojen alla;korkeat, kuivat heinänkorret eivät liikahda; pitkiä seittejä kiiltää vaalenneessa
ruohossa." (Turgenev, Metsämiehen muistelmia, 396)

Turgenevin "Metsä ja aro" on tuossa teoksessa on pelkkää luonnonkuvausta. Ei olisi lainkaan paha jos tuollainen myöhäissyksyn tunnelma tulisi vielä hetkeksi takaisin, kun säät lauhtuvat. Tosin nyt saamme raikasta ja kylmää.