SYKSYN VASTUSTUS

Olen pakoillut kaikkia syys -alkuisia asioita. Viimeinen retki mökille oli yritys palata vielä kesään. Samalla huomasin kuinka syksyn tulemisen vastustus liittyy nyt kaikkiin asioihin mitä teen.

Syksyn vastustus näkyi tavassa kuinka kävin perunamaalla. Nostin pari sangollista perunaa niin että voisin raastaa ja paistella herkullisia perunapihvejä. Mutta koska vielä ei ole syksy, niin minä otin vain isoja ja jätin pienet kasvamaan. Työnsin ensin lapion ja sitten käteni multaan, ja varovaisesti tunnustellen napsin suuret perunat pois.

Perunat saa kasvaa, vielä ei ole syksy.

ANONYYMI SUULLISUUS - EI HASSUMPI KÄSITE

Kehittelen edelleen puheen ja kirjoituksen filosofiaa. Sipulisilppua ei saa laittaa suoraan murekkeeseen, vaan se on paistettava ensin öljyssä niin että rikkikaasut haihtuvat. Toisaalta kurpitsa pitää paistaa kuivalla pannulla, että se ei ime itseään rasvatyynyksi. Puhetta ja kirjoitusta on lähestyttävä eri tavalla, vaikka ne online-kirjoituksessa sitten liittyvätkin yhteen.

Eilen illalla Beisswenger tuli esille ja pysäytti minut tarkastelemaan kahta online-kirjoittamiseen liittyvää termiä. Ensimmäinen oli ”anonyme mundlichkeit” ja toinen oli ”reanimation der Schrift” Tuuli puhalsi voimakkaasti järveltä ja oli jo pimeää. Termit olivat tuttuja mutta vasta nyt sain ne omaan käyttööni.

Anonyymi suullisuus ei tarkoita vain tuntemattomien keskinäistä chattaamista, vaan sitä anonyymiyttä mikä aina liittyy kirjoitukseen. Kirjoittaessa minä muuttuu sen tekstin kertojaksi, se muuttuu anonyymiksi, niin että tekstiä luettaessa se minä taas voidaan kuvitella takaisin. Siksi fiktio on mahdollista, tekstissä anonyyminä liikkuminen tarjoaa meille mahdollisuuksia joita puheessa ei ole. Ja tätä kautta tajusin, millä tavalla anonyymiys on online-kirjoittamisen olemuksessa – silloinkin kun tutut mesettävät keskenään kaikki tapahtuu tekstiin asetettujen mielikuvien varassa.

Toinen käsite on kirjoituksen elävöityminen, mikä tapahtuu online-kirjoittamisessa. Aiemmin ajattelin että kyse on vain spontaanista kirjoittamisesta. Mutta sitten luin Gadamerin filosofiaa ja huomasin, että hän puhuu lukemisesta tapahtumana, jossa teksti elää toisin sanoen keskustelee lukijan kanssa. Se kaikki, mitä mielessä tapahtuu lukiessa, on elävää keskustelua tekstin kanssa. Tällaisesta kirjoituksen elävöitymisestä on kyse myös online-kirjoittamisessa: lukutaito on samalla keskustelutaitoa.

Kävin lopuksi uimassa, mukanani molemmat. Lukutaito ja keskustelutaito siinä räpiköivät keskenään.

RIKAS PUHEMAAILMA EI VAAN TULE TÄNNE

Reaaliaika on fiktiota, mutta kuinka todistaa se? Mikään pitkäjännitteisempi kirjoittaminen ei ole sujunut viimepäivinä. Sitävastoin olen yrittänyt intensiivisesti ratkaista puheen ja kirjoituksen välistä kiistaa - ja niiltä taistelutantereilta käsin haluaisin ampua alas tuon termin reaaliaika.

Kuljeskelen siellä ja täällä, yritän miettiä mistä on kysymys, kun verkossa kirjoitus yrittää puheenomaistua. Mielettömän rikas puhemaailma olisi tarjolla ja tulollaan verkkokieleen - mutta se ei pääse tulemaan.

Miksi niin ei tapahdu? Puhe ei pääse sellaisenaan muuttumaan kirjoitukseksi. Miksi? Vaikka kukaan ei välittäisi oikeakielisyyden ja litteroinnin ongelmista. Puhe ei vaan tahdo tulla kirjoitukseksi, eikä esteenä ole edes taito, vaan esteenä on lasiseinä jota ei nähdä. Se lasiseinä on luonnollisen ajan ja reaaliajan esityksen välissä.

Online-kirjoittaminen on siitä kummallista, että vaikka kaikki on luettavissa välittömästi nyt, niin silti lasiseinä ei katoa. Kirjoittamalla ei pääse välittömään nykyhetkeen. Ehkä hetkittäin voi tavoittaa sellaisen kymmenellä sormella käydyn puhelinkeskustelun tunteen. Mutta vain ekstaasissa.

Vaikka tietoliikenne on reaaliaikaista, eli niin nopeaa että kaikki tieto on perillä heti, niin silti se ei pääse luonnelliseen aikaan, se ei pääse pois siitä imperfektin maailmasta missä kertomukset aina ovat. Vaikka puhe olisi täyttä preesensiä reaaliajassa, niin tarkkaan ottaen kyse ei ole oikeasta preesensistä. Kyse on draamallisesta preesensistä, jota käytetään tarinan kerronnassa usein imperfektin asemasta. Kirjallisuuden tutkijat ovat tämän osoittaneet jo aikaa sitten, ja hymähtelevät syystäkin tietoliikennetutkimukselle, koska reaaliaika on fiktiota.

Maailma, jonne tulin oli imperfektissä
Puhelin, heijastin, valaisin ...
... siellä minä puhelin, siellä minä heijastin, siellä minä valaisin
maailman muistissa...

Tai jotain sinne päin kirjoitti Mirkka Rekola eräässä runossaan. Siinä on jo sanottu mitä reaaliaika oikeastaan on. Ja tuohon luetteloon puhelimen ja muiden jatkoksi olisi lisättävä myös kirjoitin, online-kirjoitin...

LÄNSIMAISEN PAIDAN KRITIIKKI

Valitsin väärän paidan poetiikkakonffaan kun vetäisin ylleni pop-ikoneista rakentuvan lyhythihaisen. Bob Marley, Dali, James Dean ja muut massakulttuurin ikonit eivät hengittäneet, ja salissa oli todella kuuma. Einstein ainoana läähätti kieli pitkällä kuosissa, joka oli mitälie polyesteriä.

Konferenssin lopussa olisi ollut mukava heittää pieni silta Tere Vadenin kielikäsityksestä erääseen ruotsalaiseen runoon, jota Jesper Olsson siteerasi. Vadenilla oli teemana "karhun nimi" ja vimmattu kritiikki länsimaista eläinluokittelua kohtaan. Karhu pitäisi vapauttaa nimestään, osoittelevasta nimestä ursus arctos ! Kielessämme on kätkettyä viisautta ja karhulle oikeutta tekeviä hämäysnimiä.

Karhu oli metsäläisen trauma, asia jota tuskin uskalsi ajatella. Onhan tuo runoudessa tuttua: hämäysnimi ja kauneus. Sanotaanhan, että kauneus syntyy aavistuksesta että hirvittävä, reaalinen, on lähellä, ja sitä runous kiertää.

Ajatus, että jokin tuollainen asia voitaisiin tehdä paljaaksi ja luetteloida, on meille moderneille tutumpaa ehkä siinä kuinka sairauksia nimetään. Sairaana olo on erilaista kuin mitä sairauden nimi ilmaisee.

Ruotsalaisvieras Jesper Olsson luki erään UKON (Ulf Karl Olov Nilssenin - jonka nimilyhenne vaikuttaa muinaissuomalaiselta) redy made-runon jonka alku meni näin:
"Aarskogs syndrom, Abrikoffs tumor, Abt-Letterer-Siwan sjukdom jne..." Runo koostui aakkosittain etenevästä tautiluokituksesta. Systeemi on täydellinen 600 nimen luettelo - se kattaa ilmeisesti kaikki mahdollisuudet kun ihmisellä on fysikaalisesti katsoen vaikea olla.

Minulle runo oli välähdys hirveän ahdistavasta systeemistä. Tai ehkä tämä johtui vain siksi että hikoilin hengittämättömässä, pop-ikonien täyttämässä paidassa.

ÄÄNNEKÄÄNNOKSENÄ VAAN

Meine meinung nach
danke denken gehabt

Mieleni minun tekevi
aivoni ajattelevi

Miksei hyvinkin kalevalaa voisi vetää äännekäännöksenä, niin kuin minä tuossa sekundasaksalla. Viisi eurooppalaista kirjoittajakoulua, Schule für dichtung Wienin johdolla, jammaa syksyllä verkossa kalevalaksi viidellä kielellä. Ja koska muut eivät osaa suomea, heillä on loistavat mahdollisuudet pelkkään äännepohjaiseen kalevalajammailuun. Tai toisinpäin, meille suomenkielisille tuo poljento ja toistohomma on niin tuttua että saksaksi ja englanniksi jammailiusta voisi tulla hauskaakin.

Saksalaiset tosin saivat 2004 uuden kalevalakäännöksen, ja sen takana on Helsingissä asuva Gisbert Jänicke:

ich habe große lust, ich habe lang daran gedacht,
ans singen mich zu machen, sprechend verse herzusagen,
mich alter weisen zu erinnern, altes wissen aufzufrischen.
schon formen wörter sich im mund, verse kommen wieder,
eilen auf die zunge zu, teilen sich an meinen zähnen.

Englanniksi värssy on käännetty merkityskeskeisesti:

i have a good mind
take into my head
to start off singing
begin reciting

Miksei lallatusta vois jatkaa beatlespohjaisella englannilla:

lähteäni laulamahan,
saa'ani sanelemahan

to sing some songs
to wave my words

NAULAN KANTA OLI NOUSSUT YLÖS

Kun lautaseinä vanhenee ja naulat alkavat höltyä: ne nousevat hieman. Aivan kuin puu hylkisi ja työntäisi niitä ylöspäin. Lautaseinässä on aina naulapari, ja jatkoksen kohdalla neljä naulaa, ja kun ne alkavat ylösnousunsa en voi olla kopauttamatta vasaralla niitä takaisin. Samalla tiedän että se on turhaa. Olemassaolon peruskuva on nouseva naula ja se, että höllentynyttä naulausta on ihmisen pakko napauttaa. En varmaankaan voisi olla napauttamatta vastahakoisia nauloja takaisin edes ristin puussa, jos ne nousisivat paikoiltaan.

Naulan ylösnousu on tärkeä kuva. En halua valittaa nykynaulojen pehmeydestä, naulapyssyistä tai puuruuvista jotka ei kuolemakseenkaan irtoa. Naula on kosmisen rakenteen avain. Teletopeliuksen kirjoittajaryhmässä keksin, aivan mielijohteesta, irrottelutehtävän aiheeksi psykedelisen proosan. Mitä se sitten onkin.. jotain psyykkeä koskevaa.. mielen rajojen yli laajenevaa. Ja parissa Minnan tekstissä oli naulat: "Naulojen päät työntyneet esiin, aivan kuin rakennus hylkisi niitä .. "Naulat ovat oikeilla kohdillaan, yhteenkään ei kohdistu liikaa rasitusta." En tiedä olivatko naulat hänelle ollenkaan tärkeitä, mutta minä upposin laajoihin naulameditaatioihin.

Miten huomaamatta ja vaatimattomasti naulat tekevät tehtävänsä: kattoparruissa niiden varassa on kosmiset rakennelmat. Sitä tasapainoista yhteen liittävää voimaa ei voisi ymmärtää ellei ensin olisi nähnyt kohonnutta naulan hattua, höltynyttä reikää ja ruostetta sen ympärillä. Höllä naularivi kertoo myös mitä on pitävä naulaus.

KERTSI, TUO AIKUISTUVA NUORIMIES

Kertsi on usein porukan mukavin kaveri. Biisi pyörii sen ympärillä, ja kun kertsi esittää jotakin, niin heti siitä tulee puheenaihe. Muut säkeistöinä vaan kiertelevät sen ympärillä. Minusta kertsien ei tarvi olla yläluokkaa, parempi on että tavallisesta asiasta tulee kertsi. Kuten Dave elätteli eräässä biisissään kertsiä, jonka kuului että ”puhelinlasku on mun”.

Salon Heikin laululyriikan käsikirjassa kertsi kuvataan hyvin: biisin jokainen säkeistö on kuin spotti joka paljastaa kertsin aina uudessa valossa. Spotti sopii tietysti tähdelle ja keskipisteenä paistattelevalle kertsille: se heijastaa rocklaulajaa itseään bändinsä säestämänä.

Mutta eivät nämä starat ja patsastelevat kertsit ole oikein kiinnostavia, edustuskertsit kuuluu iskelmiin. Minusta lauluissa pitää olla vastarintaa, ja jos kertsi on kersantti, niin sitä voi pilkata.

Se on ihmeellistä että vaikka kertosäe pysyy samana niin säkeistöt tekevät sen aina uudenlaiseksi.

Mutta entä kaikki ne kertsit, joita säkeistöt kiusaavat ja piirittävät oikein porukalla. Koulukiusatut kertsit, joita välitunnilla kukin vuorollaan käy tölväisemässä, ne sylkykupit, joista jokainen vuorollaan käy puhumassa pahaa.

Mikä olikaan se rapbiisi, jonka kertsi oli aikuistuva nuori, työtön mies josta jokainen säkeistö sanoi aina lopuksi että ”asuu mutsinsa luona” ? Minusta se on aikamme kertsi.

YHTEISTYÖPERSLÄPI EI OLE KIVA

Riston pääomien haltuunotto on edennyt ripsakkaa vauhtia, riston kehityskyky, riistokyky on kasvanut. Kaikki riston ystävyyssuhteet eivät tosin ole vielä muuttuneet yhteistyöresursseiksi, mutta kyllä risto yrittää. Yhteistyö on nyt pääomaa, verkosto on rikkautta. Ja kaikki olisikin muuten hyvin tässä ristokapitalismissa, ellei olisi olemassa noita hyviä tyyppejä, yhteistyöpersläpiä.

”Tämä tilanne, jossa yhteistyöstä ja verkostoista tulee rikkauden kasaamisen perusta, johtaa hyvinvoinnin ja rikkauden jakamisen näkökulmasta työelämän ja ihmissuhteiden äärimmäiseen yksilökeskeisyyteen: yksilöt yrittävät kääntää sosiaaliset suhteet ja vuorovaikutuksen yksipuolisesti omaksi edukseen. Tämän privatisoinnin seurauksena syntyvät "yhteistyöperslävet" (cooperation assholes). Tulos on, että vuorovaikutus ja yhteistyö muodostuvat näennäiseksi.” Kuten Jussi Vähämäki kirjoittaa vastikään Megafonissa.

Riston kannalta ei ole mukava, että joku tulee yksityistämään yhteistä hyvää fiilistä. Taas on risto opettajana mennyt suunnittelemaan syksylle monia hyvän fiiliksen opiskelijaryhmiä, eikä reppana ole huomannut että yhteistyöpersläpi on se asenne, joilla opinnoista pääsee läpi.

VEDENRAIKASTA PUNASIPULIA

Aika salaattimaista on vesikäsitelty punasipuli, ja sitä voi nauttia enemmän kuin muuten. Vedenraikkaaksi punasipuli tulee vedessä. Reseptissä kehotettiin pitämään silputtua punasipulia tunti juoksevan kypikylmän veden alla. Tarviiko sitä vettä noin tuhlata, kun eläimet ulkona helteessä kulkevat kurkku kuivana. Riittääkö että vaihdan veden muutamaan kertaan? Ok. Sipulin kirpeys laimenee, ei katoa vaan taipuu oikein ystävällisesti muun salaatin seuraan.

Suositellaan käytettäväksi silloin kun henki haisee ja alkaa kehittää jyrkkiä mielipiteen ilmaisuja, sekä happoröyhtäisyjä joutavan juttelun lomassa. Silloin tulee ajatella vedenraikastamaa punasipulia.

NÄPPISTUNTUMAA VAILLA

"Muuttuu soutaja käsivarsiksi, käsivarret kämmeniksi,
kämmenet airoiksi, airot joeksi, joki virtaa."
(Haavikko: Kaksikymmentä ja yksi)

Käteni ovat kirjoittamisesta kipeät, tulehtuneet. Muuten sitä ei huomaisikaan kuinka kirjoittaminen on käsistä riippuvaista tai toisinpäin - riipuin kaksin käsin kiinni kirjoituksessa kunnes irtosin.

Kaikki tapahtui huomaamatta, en syyttäisi siitä näppistä - vaikka siitä se johtuikin. Jos jollakin käden jatkeella on taipumus psykosomaattiseen oireiluun, niin näppiksellä. Hyvinä päivinä se on huomaamaton ja huonoina päivinä se ei hyväksy mitään, ei minun välilyöntejäni eikä pilkkujani. Ei kaikkia kirjaimiakaan.

Molemmat kyynärvarret, nuo kirjoittamisen vipuset, olivat alkaneet hakata kirjaimia hartiavoimin. Käsissä alkoi tuntua samalta kuin tuossa Haavikon säkeistössä, mutta päinvastoin.

Kädet paranivat kun tein niin kuin säkeissä sanottiin - veden ja airojen avulla. Ja kannattaako sitä edes tehdä tarkkaa eroa siitä missä kädet loppuvat ja airot alkavat. Kun tällaisina hellepäivinä ui ja soutaa vuorotellen, ne sekoittuvat veteen, airoilla voi tuntea veden lämpötilan ja vesi parantaa.

PARA, PERÄNURKASSA OLEVA RAHANLÄHDE

Olen käynyt taas aika kaukana kirjallisuudessa, ja sieltä löysin paran. Muinaissuomalaisten uskomuksissa siitä paljon puhutaan, parasta, taikakalusta jota pidetään peränurkassa piilossa, ja joka antaa taloon varallisuutta. Nyt löysin romaanista paran kuvauksen, ja nykyaikaisittain sanottuna se vaikutti eläimeltä joka on pankkitilin ja karvaisten sukuelinten välimuoto.

Romaani oli veijariromaani maaseudulta, Toomas Nippernaati (1928) kirjoittajana eestiläinen August Gailit. Siinä eräs pientalollinen elää kituutteli huonojen viljasatojensa kanssa, kunnes oli Riian markkinoilta ostanut paran, ja kohta rupesivat pellot kasvamaan ja aittoja kohosi kuin kinoksia.

Mutta Toomas Nippernaatia ei varallisuus kiinnostanut, hän oli huijarin, veijarin ja luonnonlapsen välimuoto. Hän vaelteli, kesäiltaisin hän istuskeli järvien rantakivillä ja soitteli kannelta sekä lauleli. Kait nuo järven selät toimivat hyvänä kaiuttimena.

Sitä ihmettelin, kuinka pitkiksi ajoiksi Nippernaati katosi metsiin. Ihmettelin sitä, että nuo häipymiset tapahtuivat aina silloin, kun hänellä oli hyvä olla, kun hän päätti antaa vapaata aikaa itselleen ja nauttia olemassaolosta.

”Hän juoksi metsään, pysähtyi joka puun juurelle, tutki jokaista kukkaa, otti joka itikan kämmenelleen ja katseli nauraen sen lentoon lähtöä. Väsyneenä viimein hän istui puun juurelle sammaleeseen ja kuunteli suu avoinna, silmät sairaan kuumeisina. Vasta sitten kun aurinko oli noussut korkealle, hän palasi, otti läheisestä aidasta seipään ja rupesi sohimaan joen mutkassa. Saatuaan pari haukea hän asteli majapaikkaansa.”

Nippernaati oli siis luonnonlapsi, vaeltelija, ei häntä kiinnostunut enempää para eikä raha. Sellainen naatiskelija, tiesi missä on runsautta tarjolla, missä saattoi puhella itsekseen ja laulella, kuljeskella vapaiden assosiaatioiden kankailla, ottaa torkut…