PARA, PERÄNURKASSA OLEVA RAHANLÄHDE

Olen käynyt taas aika kaukana kirjallisuudessa, ja sieltä löysin paran. Muinaissuomalaisten uskomuksissa siitä paljon puhutaan, parasta, taikakalusta jota pidetään peränurkassa piilossa, ja joka antaa taloon varallisuutta. Nyt löysin romaanista paran kuvauksen, ja nykyaikaisittain sanottuna se vaikutti eläimeltä joka on pankkitilin ja karvaisten sukuelinten välimuoto.

Romaani oli veijariromaani maaseudulta, Toomas Nippernaati (1928) kirjoittajana eestiläinen August Gailit. Siinä eräs pientalollinen elää kituutteli huonojen viljasatojensa kanssa, kunnes oli Riian markkinoilta ostanut paran, ja kohta rupesivat pellot kasvamaan ja aittoja kohosi kuin kinoksia.

Mutta Toomas Nippernaatia ei varallisuus kiinnostanut, hän oli huijarin, veijarin ja luonnonlapsen välimuoto. Hän vaelteli, kesäiltaisin hän istuskeli järvien rantakivillä ja soitteli kannelta sekä lauleli. Kait nuo järven selät toimivat hyvänä kaiuttimena.

Sitä ihmettelin, kuinka pitkiksi ajoiksi Nippernaati katosi metsiin. Ihmettelin sitä, että nuo häipymiset tapahtuivat aina silloin, kun hänellä oli hyvä olla, kun hän päätti antaa vapaata aikaa itselleen ja nauttia olemassaolosta.

”Hän juoksi metsään, pysähtyi joka puun juurelle, tutki jokaista kukkaa, otti joka itikan kämmenelleen ja katseli nauraen sen lentoon lähtöä. Väsyneenä viimein hän istui puun juurelle sammaleeseen ja kuunteli suu avoinna, silmät sairaan kuumeisina. Vasta sitten kun aurinko oli noussut korkealle, hän palasi, otti läheisestä aidasta seipään ja rupesi sohimaan joen mutkassa. Saatuaan pari haukea hän asteli majapaikkaansa.”

Nippernaati oli siis luonnonlapsi, vaeltelija, ei häntä kiinnostunut enempää para eikä raha. Sellainen naatiskelija, tiesi missä on runsautta tarjolla, missä saattoi puhella itsekseen ja laulella, kuljeskella vapaiden assosiaatioiden kankailla, ottaa torkut…