Serveriongelmien jälkeen
Kun Kirjoitan blogini
on hajonnut lukuisiin uusiin bogeihin

STRINDBERG JA PIRULLISUUS

Junassa oli vessa rikki, aivan huvikseni kysyin konnarilta pariin otteeseen että toimiikohan se vessa jo. Ei minulla mitään hätää ollut. Olivat laittaneet rikkinäisen vessan oven lukkoon eivätkä kerrtoneet syytä. Ihmisiä kävi nykimässä ovea. Ei kerrota ellei kysytä oli konnarin ajatus - siispä minä kyselin useaan otteeseen ja vain piruuttani.

Onnistuisinkohan kääntämään tämän pirullisuuteni niin, etten aivan huvikseni pilaisi toisten muutenkin epäonnista päivää. Salaiseen päiväkirjaan voisin kirjoittaa ja piruilla raivopäisesti kaikelle. Ehkä sen tuloksena suhtautuisin ihmisiin lempeämmin. Vai suhtautuisinko? Ehkä tilanne vain pahenisi ja kirjoittamalla lietsoisin pirun vain entistä hurjemmaksi.

Strindberg oli aina piruillut tuttavilleen, mutta vain teksteissään. Hän on luonut satiirisia henkilökuvia runsaasti ”Punaiseen huoneeseen” ja ”Mustiin lippuihin”. Ne molemmat sisältävät julmia kuvauksia Strindbersin ystävistä.

Näytelmissä Strindbegrin ex-vaimoista on säännönmukaisesti tullut roolihahmo. Ja yleensä tuota hahmoa näyttelee sitten hänen tuleva vaimonsa.

Ehkä Strindberg hakeutui aivan liian suoraan kirjoittamisen kaunalähteille. Ja ensimmäisenä, nykyään näitä samanlaisia uhoavia ohjaajia on kyllästykseen asti. Tietysti Strindberg koki hyvin voimakkaasti ystävyyssuhteensa ja työsuhteensa, rakkauksista puhumattakaan. Seurassa hän harvemmin räyhäsi, mutta jälkeenpäin kävelyretkillään hän sitten jäpisi mielessään milloin minkäkin henkilön kimpussa. Strindberg onkin sanonut, että seurassa hän on hiljainen mutta jälkeenpäin on enemmänkin sanottavaa.

Strindberg kuohutti siis mieltään milloin missäkin asiassa, ja kirjoitti siitä. Kirjoittaessaan hän on villi-ihminen seuraelämän ytimessä. Tämä on eräs syy miksi hänen tekstinsä ovat niin voimakkaita ja hurjia. Eikä kukaan osannut estää häntä tuhoamasta kaikkia ystävyyssuhteitaan kun vimma pääsi karkaamaan paperilta oikeaan elämään.

METSÄNPUOLIMMAINEN

Suomen Kuvalehdessä kerättiin ehdotuksia suomen kielen kauneimmaksi sanaksi. Johanna Venho kirjoitti:

"Minusta on aina kohottavaa löytää sana, jota en ole aiemmin kuullut tai jolle löytyy uutta käyttöä. "Metsänpuolimmainen" oli tällainen pieni aarre, kun läysin sen kirjasta, joka kertoi suomalaisten suhteesta metsään. Tiesin heti että sille on paikka runoissani: "kirjoitan metsänpuolimmaisella kädellä." Johanna Venho Suomen Kuvalehti 42/2006

Johannan johdolla myös meidän Teletopelius -kirjottajaryhmämme on bongaillut kauniita sanoja.

HEATHCLIFF KATOSI TÄLLAISEEN PIMEÄÄN ILTAAN

Nykyään Heathcliffin katoaminen yöksi pimeille nummille olivi vielä hämmästyttävämpää kuin Bronten aikoina. Nykyinen valosaaste heijastuu pilvistä niin että nummillakaan ei olisi niin pimeää. Valosaaste estäisi paitsi Heatcliffin tempaukset, myös Bronten kerronnan.

Emily Bronten Humisevassa harjussa on aina hämärää ja pimeää. Hämäryyttä ei suoraan kuvailla, mutta sen voi aavistaa. Ihmiset kuulevat ääniä, tunnistavat toisensa vasta takan valopiirissä; he haparoivat huoneistoissa kynttilän kanssa, he eivät näe kuin pienen alueen kerrallaan ja säpsähtelevät alituiseen.

”Menin kutsumaan Heathcliffia mutta en saanut vastausta”.

Pelkästään tällaisesta ilmaisussa oletetaan pimeän. Luvussa 9 Heathcliff on kadonnut iltaan. Syntyy mielikuva Chatherinesta joka tulee ulos, kulkee lyhdyn kanssa ja huutelee mutta ei saa vastausta. Mitään näkyvää ei kuvata, vain huutelu ja vastauksen puuttuminen – se saa meidät tuntemaan pimeän. Pimeys on kaikkialla. Mutta Bronte jättää johdonmukaisesti pimeyden kuvaamatta, ehkä se oli niin luonteva tila ennen valosaasteen aikaa.

Harvoin nykyään löytää Bronten kaltaista kertojaa, sellaista kertojaa jolle on aivan luontevaa se että vain osa kerrotaan. Nykyään vaikeneminenkin on niin dramaattisen merkitsevää. Sen jälkeen kun kaikki valaistiin, modernille kertojalle ympäristö ja ihmiset ovat aina jo valmiiksi valossa. Siihen verrattuna Bronten kerrontatekniikkaa voisi sanoa 'kertojan kynttilän näkökulmaksi'.

Heathcliff oli pienestä pitäen taipuvainen katoamaan nummille, hän liikkui siellä erehtymättä vaikka oli hämärää. 9 Luvussa kerrotaan kuinka ilta eteni, mutta nuorta Heathcliffia ei kuulunut. Perhe aterioi, palvelijoita lähetettiin vähän väliä kutsumaan kadonnutta kaveria.

Mutta vastausta ei kuulu, portti nummille on tosin jäänyt auki ja hevonenkin on kadonnut. Renki valittaa kun häntä patistetaan: ”Mutta tällaisena iltana, mustana kuin sysi, en voi etsiä hevosta enkä miestä!” Ja vasta nyt, aivan kuin kertoja havahtuisi pimeyteen ” Oli todellakin hyvin pimeä kesäilta, pilvet näyttivät ennustavan ukkosta.”

Odottaminen ja epätietoisuus on raskasta, varsinkin sille joka murehtii ja huolehtii. Äitini sai aina odottaa isää tulevaksi pimeästä metsästä pienellä traktorillaan. Ja me lapset opimme jo varhain erottamaan sen tietyn traktorin äänen, sen joka lähestyy riemuisana vaikka mitään ei näy.

Myös Catherine odotti Heathcliffia, kulki levottomana edestakaisin, ulos portille ja ulkosalle niin kauas kuin valopiiriä riitti. Aika kului, tiedämme vain että takan hehkussa valvotaan ja odotetaan puoleen yöhön. Sitten puhkeaa myrsky, ja Catherine odottaa ulkona seinustalla. Sitä ei kuvailla, kertoja ei ole käynyt kynttilänsä kanssa ulkona, tiedämme sen vain siitä että myrskyn tauottua märkä ja viluinen Catherine tulee sisälle.

Kerronta Humisevassa harjussa tapahtuu siten, että kaikki ei ole näkyvillä.

Aamulla kun on valoisaa tapaamme Catherinen takan luona, ulko ovi on auki. On selvää että lukijalle ei kerrota, missä Heathcliff oli ollut, hänhän oli ollut pimeässä.

OLETKO MIES VAI GEENILIMAN LEVITTÄJÄ

"Pettäminen kuuluu ihmisen lisääntymistrategiaan. Saadakseen geeninsä siirtymään seuraavaan sukupolveen miehen kannattaa paritella mahdollisimman monen naisen kanssa." (Nyt 46/2006). Kun biologiaa ja flirttiä sekoitetaan, kyse on tietysti vitsailusta.

Teoreettisesti kyse on metaforisesta harhasta, siinä sekoitetaan alueita joilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Biologialla on niin suuri selitysvoima, että se saa huonotkin kielikuvat vaikuttamaan jotenkin uskottavilta. Strindberg oli ensimmäinen, ja paras, joka kuvasi miehistä vallantahtoa biologisin kielikuvin. Hän oli siitä hyvä että hän ei kaunistellut ihmisen vallantahtoa, eikä puhunut miehestä minään geeniautomaattina.

Metaforien luonteeseen kuuluu se, että ne paljastuvat kupliksi kun näkökulma muuttuu. Haluaako mies olla isä, joka elää lastensa kanssa vai halluaako hän levittää geenilimaansa? Tuottaako geenliman levittäminen tyydytystä muillekin kuin sottaamisikäisille? Tällaisten kysymysten jälkeen metaforan harha on rikottu. Oikealla tavalla asetettu kysymys miehuudesta antaa paljon, paljon vivahteikkaamman vastauksen. Ja suuremman tyydytyksen.

Aamun lehteä lukiessani (ja katsoessani onko kirjallisuudella mitään sanottavaa tämän päivän ihmisille) huomasin että Atena -kustantamon tietokirjallisuus on taas esillä. Jussi Viitala, joka on tehnyt "tieteellisen" teoksen sekoittamalla biologisia metaforia ihmissuhteisiin, on viety Nyt-liitteen jutussa tekemään eläinetologisia päätelmiä yökerhoon. Aseltelma on metaforinen, kun tällä tavalla yökerhoa tarkastellaan soidinmenoina.

Tähän juttuun oli myös pakko viitata, kun opiskelijoitten kanssa kävimme just tänään Atenassa. "Mitä ihmeen sosiaalidarwinismia?" kysyin kustannusfirman pomolta Ville Rauvolalta. Hän vastasi: "Joo, kun noita kirjan juttuja kertoo baareissa, niin saa aikaan kiihkeitä keskusteluja." Täsmälleen. Tavoitteena onkin keskustelu eikä geeniliman levittäminen, ja siihen kirja sopiikin. Mutta jos tekijä olisi johdonmukaisesti väitteensä takana, niin terävien rinnastusten sijaan hän käyttäisi kirjaansa geenien levitykseen (ehkä tuon painoksen paperimassaan onkin sekoitettu jotakin).

Aivan kuin sattumalta olin myös ottanut lehtijutusta kopioit kirjallisuus-journalismia käsittelevälle kurssillemme. Siellä Viitalan juttu sai hieman enemmän ymmärrystä, mutta toinen samassa yhteydessä oleva teos, toisen arvostetun kustannustalon Otavan, julkaisema "Pelimies" herätti pelkästään ärtymystä sekä miehissä että naisissa. Puhumattakaan niistä kytkennöistä joissa Pelimies liittyy ravintolabisnekseen.

Jostain syystä me tarvitsemme nyt tällaista paskaa. Se on niin ihanan simppeliä, viivi-waagneria.

Me saamme nautintoa tällaisesta tunne-elämän darwinismista just siksi, että sillä ei ole mitään tekemistä tässä oikeitten ihmisten välisten suhteiden maailmassa. Ne ovat vain metaforia. Ehkä se lohduttaa ja tuudittaa ajattelemaan että vallitseva talousdarwinismikin on vain kielikuvien leikkiä.

MUSTALLA MÄRÄLLÄ OKSALLA

Lehdet ovat jo nuhjuisia, paitsi jotkut puut ovat yhä kuin ilmestyksiä. Jokin aika sitten kadulla näin loistavan kauniin naisen, tai jopa kuolettavan kauniin naisen. Säikähdin tuota hahmoa, vaikka hän vain vilahti silmäkulmassani, vatsaan tuli jotenkin unheimlich olo.

Hän oli nuori ja todella kalliisti pukeutunut. Vaikutelmaa jopa korosti tuon täydellisen asun maanläheiset värit. Ruskean sävyinen villableiseri, hieman kultaa joukossa. Kevyesti vatsalle laskeutuva harmaa silkkipaita. Ruskea minihame ja harmaaseittiset sukkahousut, hieman hopeaa joukossa.

Ehkä Ezra Pound tapasi hänet Pariisissa metroasemalla vuosisadan alussa, ja kirjoitti:

"Näiden kasvojen ilmestyminen väentungoksessa
kukan terälehtiä mustalla märällä oksalla."

Ennen ilmestysrunot olivat pitkiä; johdannossa esiteltiin päähenkilön onneton tila, ja näin johdatettiin ilmestykseen sekä perusteelliseen vuoropuheluun. Pound sanoi aikoinaan, että ilmestys ei voi olla enää pitkä kertomus, vaan nopea - järkeilyä ja torjuntaa nopeampi kuvan välähdys. (En tiedä, ehkä silmänräpäyksenkin voima on ehtynyt sittemmin.)

Kohtasin tuon kauniin olennon vielä toistamiseen, vaikka olin sitkeästi yrittänyt palata rauhassa omaan nuhjuisuuteeni. Onnettomasta sattumasta johtuen jouduin hänen eteensä kaupan tiskille. Roikotin ylläni puvun takkia, jonka taskunvuoressa kilisi kolikoita. Minun nuhjuisuuteni joutui hänen eteensä, hänen tielleen. Mutta kokemus olikin yllättävä. Jos tuolla kadulla silmiini sattunut olento paljasti oman kuluneisuuteni, niin nyt kävi päinvastoin. Olen varma että hän ei oikein kokenut olevansa elossa, ei ainakaan niin voimakkaasti kuin minä. Hän oli niin ohut, aivan painottoman oloinen.

Silmänräpäyksen ilmestysvoima on kadonnut, välähtävä hetki on muuttunut kaahaukseksi ja kauneus on hitaassa liikkeessä kun lintu ei pyrähtele levottomasti. Pentti Saarikosken Pound mukaelman tavoin:

"Ajettiin hillitöntä vauhtia tietä pitkin
keltavästäräkki käveli mustan oksan päästä päähän"

KANNATTAA OSTAA POEETTISTA TILAA (2)

Poettiseen tilaan kannattaa satsata. Hämmästelin tätä paradoksaaliselta tuntuvaa asiaa pari lastua sitten. Mutta nyt Aamulehden Valo-liite todisti asian. Kansikuvassa, sinimustaa hämärää vasten on Saarikosken säkeet:

Minä olen
valo
joka johdatan
sinut pimeään.

Tosin missään ei mainita, että kyseessä on runon säkeet. Päinvastoin, sanan "Valo" kohdalla on pieni numero viittaamassa Valo-lehden sivuun jossa juttu on. Tavanomaisen kansikuvan tekijä on varmaan saanut rahansa ja tekijänoikeudet on kuitattu, mutta poeettinen sana on vapaasti kopioitavissa (ehkä se on tekijänoikeuksia voimakkaampaa).

Nämä sanat jäävät mieleen, mielikuviin. Kansikuva unohtuu, itse juttu unohtuu, ja kaikki mistä tässä lehdessä maksetaan, se unohtuu. Mutta runous on pysyvä voima. Itse juttu käsitteli pimeää. Se oli rutiinikierros, jossa suhteestaan pimeään puhuivat kynttiläkonsultti, valoallergikko, kaamosmasentunut ja pimeääpelkäävä. Niistä ei jäänyt mitään mieleen, ei mitään koskettavaa, ei vaikuttavaa...

Mutta kun Saarikosken säe on lehden kannessa, niin puhuihan se.

PRÄSSIHOUSURIIMIT VAI HOPPARINHOUSUT

Heikki Salo nojailee katederilla ja kertoo laululyriikasta, siitä kuinka toivokärki-traditio edellytti iskelmältä puhdasta loppusoinnutusta. Mutta nyt jo lauluntekijät ovat huomanneet että skaala onkin paljon laajempi, ja miksei voisi käyttää vokaali tai konsonanttiriimitystä. Hän kertoo:

- Kun Pikku G sanoo, et mulla on riimejä ku väkeä kiinassa, niin Toivo Kärki voisi vastata, että poika eihän sinulla ole yhtään riimiä.

Heikin mielestä hiphop-kulttuuri on laventanut riimittelyä, ja sanoo että jos Toivo Kärki ja Eino Leino ovat lähellä toisiaan, niin itseasiassa rapriimittäjät ovatkin lähempänä Aleksis Kiveä.

Tehdessään Kahlekuningaslajin riimittelyä käsittävää osaa Heikki mainitsee lähteekseen Inka Vilenin gradun "Riimittäminen ja riimittyminen rock- ja iskelmäsanoituksissa." Puhtaan riimin ja iskelmän tilalle alkoi tulla vähemmän puhdasta rock-riimiä varsinkin Juicen johdolla - ja niiden lähteet ovatkin englanninkielessä jossa puhe ja kirjoitusasu poikkeavat toisistaan.

Kiinnostava juttu, radio Keski-suomi haastatteli viimeviikolla Salon Hessua. Kannattaa kuunnella haastattelu, vaikka rock-lyriikka ei ole kirjallisuutta vaan laulua, niin kirjoittamista se silti edellyttää.