HAAMUT VAINOAVAT MYÖS KRIITIKKOA

Huomasin, että muillakin kirjoittamatta jääneillä kuin vain sivulauseissa surmatuilla, tai syrjään työnnetyillä tarinan rönsyillä on kumma halu palata vielä uudestaan tekstiin. Se, mitä ei tällä kertaa tule sanotuksi alkaa vaatia revanssia yleensäkin. Jos keskustelussa jää jotain sanomatta niin se asia tulee mieleen myöhemmin, alkaa siinä selostaa ja jankata kuin itsepäinen.

Ja kritiikkien suhteen on sama. Kritiikin kirjoittanut ihminen puhuu useimmiten siitä asiasta joka ei mahtunut kritiikkiin. Minulla on kritiikkikurssi menossa verkossa, arvostelijoiden liiton kurssi jossa on kriitikoita kaikilta taiteen aloilta. Ja kiinnostavimmalta vaikutti näkökulmatehtävä, jossa kukin pohtii oman kritiikkinsä näkökulmaa. Minusta tuntuu että se tehtävä oli siksi niin hyvä, että kriitikko pääsi siinä omien haamujensa kanssa keskustelemaan, eli ne kritiikistä pois jääneet asiat sanoivat sanottavansa.

En usko että tavallinen lukijakaan välttää näitä haamuja. Ne ovat mielikuvia joskus luetuissa kirjoissa olevista vaikuttavista kohdista, ne kulkevat kanssasi, vaikuttavat sinuun, mutta jos menet ja etsit sen kirjasta niin siellä ei ole kuin surkea varjo siitä mahtavasta mielikuvasta jonka tuo kohtaus on luonut mieleesi.

Niin, yritin puhua haamuista hieman samalla tavalla kuin Ibsen, joka nimesi torjutut ja pinnan alta esiin pyrkivät asiat haamuiksi.