PAPERIARKIN HILJAISUUDESTA

Runoilija Panu Tuomen esseekokoelmassa Poeettinen korrektius (Sanasato 2006) on lupaava alku. Hän kertoo työhuoneensa seinällä olevasta Muhamedin kuvasta. Tuossa kuvassa kaikilla on kasvot paitsi Muhamedilla itsellään - jopa kuullakin on kasvot. Ja silti kuva kertoo juuri Hänestä jonka kasvot ovat hunnun takana. Näin hän käy pohtimaan kuvakiellon filosofiaa ja ajatusta että kaikkea ei tule kuvata.

Minua kiinnosti varsinaisesti seuraava essee "Kirjainten toinen elämä", joka käsittelee sitä mitä tapahtuu lukijassa. Lähtökohtana on se, että kirjoittajassa on lukija mukana kirjoittaessaan, ja sama toisin päin.

Runoudessa "paperiarkin hiljaisuus on runon julmin koetinkivi... kontakti pelkän kirjan perusteella vaikuttaa molemman osapuolen kannalta erityisen haasteelliselta; silloin ei kirjoittajan uhoamisella ja anteeksipyytelyllä ole merkitystä. Runo on lukijansa armoilla, paljas ja värjöttelevä..."

Mutta sitten tuntuu kuin kirjoittajlta olisi jäänyt jokin yhteys esittämättä, kun hän siityy Mestari Eckhardtiin. Tämän mukaan Kristus syntyy sellaisen ihmisen sielussa, joka luopuu kaikista Häntä koskevista kuvista ja kuvitelmista. Ja juuri kun alan aavistella huipennusta (eli sitä miksi naivi ja välitön juttelu kirjoittajan ja lukijan, tai ihmisen ja Kristuksen välillä, ei olisikaan tavoiteltavaa) kirjoittaja unohtuu höpisemään jotain toisarvoista kvanttifysiikasta.

Ehkä Mestari osoittaa dialogisuuden taakse, jonnekin vuorovaikutuksen helppous-ihanteen taakse. Esseen huipentuma on hieno ja arvoituksellinen, se on uuskatolisen Mathew Foxin mystinen toteamus: "Kielessäkin painovoima ja rakkaus kulkevat erottamattomina yhdessä. Miettikääpä huviksenne ilmaisua falling in love. "

Tuomi jatkaa "Kysymys on viimekädessä siitä, tulkitaanko tekstiä oman intuition vai yleisesti hyväksytyn lukutavan ehdoilla. Lienee sanomattakin selvää, että tekijän ja lukijan kohtaaminen edellyttää kummaltakin osapuolelta henkilökohtaista uhrautumista, jolloin tapahtuu jälleen näkemisen ihme: säkeet kantavat sittenkin yleiskielellä sinetöidyn joukkohaudan ylitse."

Tässä on siis maallinen versio jälleen näkemisen ihmeestä. Se ei tapahdu helpon kommunikaation kautta, vaan päinvastoin - paperiarkin hiljaisuuden myötä.

Asiasta toiseen, polttaakohan Panu Tuomi tupakkaa yhä samalla tavalla kuin ennen? Muistan kun istuimme Oriveden kesässä terassi-iltapäivää ja hän puhui Mestari Eckhardtista. Huomioni vei kuitenkin hänen omaperäinen tapansa tupakoida. Näytti siltä kuin hän olisi juonut savukkeesta. Aivan kuin tupakka olisi ollut pieni putkilo josta neste valui hänen suuhunsa - ja tuli ulos savuna.