TAIDE, KRITIIKKI JA MUUTAMA OIVALLUS

Jäpistä kuvataidekritiikistä taiteilijabaarin pöydässä, kuulostaa boheemifraseologialta. Mutta ei se sitä ollut. "Oliks 60-lukulaisilla modernisteilla kuvataiteessa ja runoudessa jotain yhteistä?" En muista mitään, en muuta kuin kiistan siitä että onko kanto taidetta. Tuo kuuskytluvun kuuma keskustelu käytiin myös Pynttäriniemen isossa tuvassa. Aira-täti, kuvataiteilija, oli tehnyt kantoveistoksen takan viereen tuvan lattialle, niin että koko meidän talonpoikainen sukumme osallistui omalta pellolta otetun kannon välityksellä etelän taidegallerioissa käytyyn keskusteluun. Me lapset kuljettelimme kantoa paikasta toiseen ja hihkuimme "taidetta, taidetta".

Kuulostaa tietysti fraasimaiselta istua Jyväskylän Vakiopaineessa, löpistä taiteesta ja kiihdyttää oluen juontia happyhourin aikana. Mutta ei se ollut fraasimaista. Vaikutti siltä, että Aksu oli löytänyt todella toimivan tavan kirjoittaa taiteesta. Hän ei näemmä halua ryhtyä kirjoituksissaan selostamaan sitä, mitä jossain galleriassa oli nähnyt; hän ryhtyy vuoropuheluun taiteen tapahtumisen kanssa. Lupaavalta vaikuttaa käytännössäkin. Hänen viime kesänä kirjoittamansa juttu oli niin hyvä, että Taide-lehti olisi muuten ottanut sen, mutta samasta performanssista oli jo arvio. Päätoimittaja ehdotti tekstin muokkaamista taide-esseeksi, mutta Aksu tarvitsi ilmeisesti vain kehut ja teki sitten itselleen tyypillisen ratkaisun: hän muutti juttunsa kymmensivuiseksi kirjeeksi ja antoi sen taiteilijalle.

Aksu laati kirjeen, ja 20 minuuttia kestäneen esityksen punnitsemiseen oli mennyt kaksi kuukautta. Olen lukenut tuon kirjeen, se on kohtelias ja tarkka. Tyyliltään se muistuttaa huolellisesti tehtyä 50-luvun mustavalkoista elokuvaa.

Ilmassa on halua rikkoa tavallisia taidekritiikin muotoja. Viikonvaihteen Nyt-liitteessä oli juttu, jossa kriitikoiden sijaan taiteilijat arvioivat taidetta. Hyvä idea, mutta jutussa haiskahti paha taidelobbaus.

Juuri kun valokuvataiteen Helsinki Schoolin toimintaa on kritisoitu taiteessa vastenmielisestä brandayksestä, niin nyt siellä kunnostaudutaan vielä lobbauksessakin. Nyt-liitteen juttu alkoi valokuvataiteen proffan näyttelyn kehuskelulla ja päättyi samaisen proffan omaan arvioon eräästä kuvakirjasta. Parin sivun päässä olikin sitten mainos näyttelystä. Taidekritiikin rajojen rikkomisen sijaan taidettiinkin lähestyä etiikan rajojen rikkomista.

Taidekriitikoiden fraasimaiseen toimintaan kuuluu pyörähtää viereisen gallerian avajaisissa siemaisemassa lasilliset punkkua, niin me teimme, teoksia samalla vilkaisten, mutta pikaisesti omaan baarin pöytään palaten. Joku tuo pöytään hessburgerista haettuja euron juustohampurilaisia, ilta on vasta alussa. Jossain vaiheessa huomaamme että pöytä on täyttynyt taidetta tekevistä kirjoittajista.

On jännä juttu, että vaikka taiteilijan on usein niin vaikea puhua teoksistaan, niin toisaalta hän saattaa olla mitä mainioin kirjoittaja. Hannu Väisänen on kuuluisa esimerkki. Minun Aira -tätini on kuvataiteilija joka on myös kirjoittanut runoutta koko ikänsä. Muistan myös Raimo Reinikaisen hienot runot, joita sain lukea hänen ateljeessaan. Tiina-nen on taiteilija, joka on ollut mukana Teletopeliuksessamme jo monta vuotta, ja hänen runonsa sekä tarinansa ovat ihmeellisiä.

Päivittäin käyn myös lukemassa Sivupersoonan hienolla tavalla luonnostelevaa kerrontaa. Jostain olen saanut mielikuvan, että myös hän olisi taiteilija. Sivupersoonan kerronta muistuttaa nimenomaan kuvan luonnostelua. Lauseet etenevät ikään kuin tunnustellen, hahmotellen - ja tuo luonnosmaisuus on vastustamattoman tyylikästä.