OMAT SANASI HEIKENTYVÄT

Löydän autoni metsän reunasta, istahdan ja sytytän valot. Oman, nuhjuisen ja huolimattoman kirjoitukseni parissa on taas turvallista olla. Olin siis saanut päähäni kääntyä sivuun, vieraalle metsätielle. Uteliaana ja pelokkaana olin ajanut ohi outojen hakkuuaukioiden, kannokoiden, röykkiöiden; ohi haavikoiden joiden latvoja hirvet olivat pureksineet. Vanhan männikön kohdalla olin pysähtynyt koska siinä näkyi polku, kinttupolku.

Aholla, metsässä käynnin vaikutus kieleen on aina hämmentävää: mitä syvemmälle puiden joukkoon menet, illan hämärtyessä, vieraalla polulla, sitä epävarmemmaksi käyt. Omat sanasi heikentyvät, tunnustelevat sitä mitä kohtaat.

Kyll?n se on pakkasen pes?uo notko tuolla. Mutta kun kyyn??een t??y?telee, ajaa korpea ulomma ja aukoo reiki?auringolle... Se nyt viel?untuu kylm??? iltasilla, mutta tulkaahan ensi kes? katsomaan.?

Muutat tulkintaasi joka askelella. Mutta sitä varmempina ja yksinkertaisempina kohoavat ahon männyt. Joskus, kauan sitten kirjoitettu proosa vaikuttaa nyt niin tukevalta. Ei se ole enää aikoihin kaivannut lukijaa, se on kääntänyt selkänsä sinun arjellesi.