LUOTTAMUS, ETTÄ KAIKKI JATKUU...

Nämä asiat pyörivät yölläkin päässäni, ummehtuneena ja pahantuulisena pyörin lakanoissa... kunnes keksin avata parvekkeen oven... oi sadeyö... lämmin yö, raikas ilma ja sateenropina ... sadasada aina vain... loppumaton ja äärettömän turvallinen sade ... jokellukseen, sateen sokellukseen ... liittyvä olemisen luottamus ... kolmen pisteen lupaus...

Kuten rytmi kuljettaa runoa. Minulle Marianna Kurton esikoiskokoelma Eksyneitten valtakunta (wsoy 2006) alkoi maistua vasta viimeisessä osiossa. Aiemmissa osissa en löytänyt itselleni lukijan paikkaa, aivan kuin hän puhuisi nuoremmille. Jäljen ääni -kritiikkiblogissa Penjami esitti hyvän kokonaiskatsauksen kokoelman nimen ja "eksymisen" kannalta. Minä nautin nyt vain viimeisestä osasta. Siinä rytmi kuljettaa ja tuo myötään mitä oudointa kamaa mutta niin kevyesti ja helposti:

"Metsä on polkuinen, nousee taivaaseen josta sade tiputtelee sormia. Pihalla joku jatkaa hengittämistään, maisemaa pitää pystyssä rypistynyt tähtikartta. Niin turha pelästyä talvea, sitä hetkeä kun puiden takaa paljastuu pysähtynyt pilvi. Turha kaivaa kotia ryppyiseen maahan, siis hengitä, jatka hengittämistä, puut pitävät itsensä pystyssä. Jätä metsä, mitä sieltä löysit, uni puista. Oravan uni. Linnun kaulavaltimo. Kierrä sumuinen maa jonka tallasit, tallaa se. Väistä juuret, kompastu, itke."

Erityisen jänniä ovat nuo nopeat liikkeet; käskyjen ja kieltojen toisensa kumoamat nopeat liikkeet (väistä juuret, kompastu,itke). Niitä Kurton käyttää paljon ja mukavasti.