MITÄ KATOSI, KUN OTIN KUVIA

Muistoista katosi sitten, kuin deletoituna, tallin seinä kotipuolesta sekä vintiltä oikeanpuoleinen sivukainen. Katosivat koska valokuvasin niitä.

Tuo tallin sisäseinän laudoituksen vivahteikkuus oli uskomaton. Siihen isäni oli nakuttanut useiden vuosikymmeninen vivahteet. Aivan kuin entiset emännät räsymattoa kutoessaan louskuttivat vanhojen vaatteiden kertomuksen pirtaansa, samoin isä teki laudan kanssa - koska isä käytti aina purkulautaa. Nykyään sanoisin että intertekstuaalisista syistä.

Seinässä oli muutamia papalta perittyjä lautoja; sotien jälkeisen puupulan takia moneen kertaan kierrätettyjä. Siinä oli osuuskauppaväen talkoissa Kauppakunnan seinään naulattua lautaa kaukaa 20-luvulta, siinä oli vajaakanttista - joka kertoo, että se on peräsisin kuuskytluvun pikkuropsista joka oli Levijoen kenttäsahalla itse sahattua ja taapeloitua. Punamullalla käsitellyissä laudoissa on hampaanjälkiä, 70 -luvulla tallissa majaansa pitäneiden lampaiden jäljiltä, koska ne järsivät seiniä talvella. Kulmassa on vielä vanha ruotokuvioon naulattu ovi, tuntematon, kulunut mutta erittäin huolella tehty ovi, josta yhä voi astua menneisyyteen.

Tuo seinä on vielä nähtävissä, mutta kun otin siitä digikuvan, ja ihan tuon laudoituksen kauneuden vuoksi laitoin sen taustakuvakseni, niin samalla huomasin että tuo kaukana, kaukana oleva talli itse alkoi deletoitua. Minulla on nyt taustakuva, mutta ei lainkaan mielikuvaa tallista.

Vielä pahemmin kävi sivukaiselle, sellaiselle joka on kaikkien pohjalaispoikien muistoissa, ja joka on läsnä Mellerin runoissa sarjakuvien lukupaikkana. Minä menin kurkistamaan sivukaiseen digikameran kanssa ja räpsäytin kymmenkunta tuhoavaa laukausta. Koska käytin salamaa niin parempi on puhua räjähdysaineista. Kuvat olivat hirveitä ja brutaaleja, ne olivat räjäyttäneet koko sivukaistunnelman taivaan tuuliin.

Menee jonkin aikaa että paikat unohtavat mitä olen tehnyt niille.