Junassa oli vessa rikki, aivan huvikseni kysyin konnarilta pariin otteeseen että toimiikohan se vessa jo. Ei minulla mitään hätää ollut. Olivat laittaneet rikkinäisen vessan oven lukkoon eivätkä kerrtoneet syytä. Ihmisiä kävi nykimässä ovea. Ei kerrota ellei kysytä oli konnarin ajatus - siispä minä kyselin useaan otteeseen ja vain piruuttani.
Onnistuisinkohan kääntämään tämän pirullisuuteni niin, etten aivan huvikseni pilaisi toisten muutenkin epäonnista päivää. Salaiseen päiväkirjaan voisin kirjoittaa ja piruilla raivopäisesti kaikelle. Ehkä sen tuloksena suhtautuisin ihmisiin lempeämmin. Vai suhtautuisinko? Ehkä tilanne vain pahenisi ja kirjoittamalla lietsoisin pirun vain entistä hurjemmaksi.
Strindberg oli aina piruillut tuttavilleen, mutta vain teksteissään. Hän on luonut satiirisia henkilökuvia runsaasti ”Punaiseen huoneeseen” ja ”Mustiin lippuihin”. Ne molemmat sisältävät julmia kuvauksia Strindbersin ystävistä.
Näytelmissä Strindbegrin ex-vaimoista on säännönmukaisesti tullut roolihahmo. Ja yleensä tuota hahmoa näyttelee sitten hänen tuleva vaimonsa.
Ehkä Strindberg hakeutui aivan liian suoraan kirjoittamisen kaunalähteille. Ja ensimmäisenä, nykyään näitä samanlaisia uhoavia ohjaajia on kyllästykseen asti. Tietysti Strindberg koki hyvin voimakkaasti ystävyyssuhteensa ja työsuhteensa, rakkauksista puhumattakaan. Seurassa hän harvemmin räyhäsi, mutta jälkeenpäin kävelyretkillään hän sitten jäpisi mielessään milloin minkäkin henkilön kimpussa. Strindberg onkin sanonut, että seurassa hän on hiljainen mutta jälkeenpäin on enemmänkin sanottavaa.
Strindberg kuohutti siis mieltään milloin missäkin asiassa, ja kirjoitti siitä. Kirjoittaessaan hän on villi-ihminen seuraelämän ytimessä. Tämä on eräs syy miksi hänen tekstinsä ovat niin voimakkaita ja hurjia. Eikä kukaan osannut estää häntä tuhoamasta kaikkia ystävyyssuhteitaan kun vimma pääsi karkaamaan paperilta oikeaan elämään.