OKSASTA ROIKKUVAT NORKOT

Kuvittelin ikkunalaudalle pähkinänoksan jonka norkot roikkuisivat raskaina kuin korvakorut, hajoaisivat kosketuksesta ja pölyttäisivät kultaista elämää:

”Hyvissä ajoin ennen lehtien puhkeamista pähkinäpensas työntää silmuistansa pikkuruiset, kirkkaanpunaiset luotit. Siitepöly karisee roikkuvista norkoista ilmaan. Oksistossa puhaltava tuuli kujettaa siitepölyhiukkaset emin luoteille. Uusi elämä alkaa kehittyä sikiäimessä, josta myöhemmin muodostuu kasvin hedelmä, pähkinä. Tervetuloa kevät!”

Kaikki tuo tapahtuu juuri tähän aikaan, ensimmäiseksi keväällä. Tähän aikaan äiti toi maljakkoon lepän oksia, kahta lajia -sekä käpyisiä että norkkoisia. Siksi ajatus norkoista koskettaa minua yhä.

Vaikka en koskaan ole taittanut oksaa oikeasta pähkinäpensaasta, Suomen –Luonto (huhtikuu 06) lehti sai minut taas haaveilemaan. Suvi Vanhasen artikkeli oli kuttuurihistoriallisesti mehevä luontojuttu. Näen keskiaikaiset pähkinäpensaat viljelysten reunoilla. On kevättalvi ja oravat, pähkinähakit sekä pähkinähiiret käyvät varastoillaan. Asuntomme seinustalla pähkinäpuiset papusalot odottavat kevättä, uunissa vanhempi puu palaa oranssilla liekillä. Pitkänä kevätiltana kävelemme pähkinäpensaiden ohi, niiden norkot ovat vielä hetken auringonvalossa ja roikkuvat yllämme.